Puntariperjantai ja yleistä laihdutus/lihavuus höpinää

Puntariperjantai täällä taas.

Painoa lähtenyt 500g. Olisi voinut lähteä enemmänkin, mutta minkäs teet kun ei lähde vaikka itseään kuinka rääkkäisi. Parempi toki miinus kuin jos ei lähtisi mitään tai tulisi plussaa.

Muutoin mitat on ihan samat kuin viimeksikin, eli ei mitään muutosta niissä. Olen tässä ollut kovasti "huolissani" siitä, että tuntuu, että senttejä lähtee joka paikasta muualta paitsi vyötäröstä. Se tuntuu junnaavan paikallaan koko ajan. Mutta kun laskeskelin kuinka paljon senttejä on tässä puolenvuoden aikana lähtenyt niin lanteilta on lähtenyt 19cm, rintamuksesta 10cm ja vyötäröltäkin kuitenkin 16cm. Mitään suuria senttimääriä nämä ei kyllä ole kun ajattelee määrää jonka olen laihtunut, mutta yritän lohduttautua sillä, että ne sentit on varmaan lähteneet muualta kropasta, tai läskin tilalle on tullut sen verran lihasta, ettei ne sentit pääse siitä lähtemään niin sutjakkaasti (ja siksi nuo sentit ei mielestäni ole kovin kummoisia kun katselen noita laihdutusohjelmia jossa naisilta putoaa 10-30 kiloa ja vyötäröltä lähtee samalla 40cm!!!!).

Olen alkanut huomata kropassa ihan konkreettisia muutoksia. Olkapäät ovat alkaneet pyöristyä, ne ovatkin aina ensimmäinen paikka jonne tulee selkeästi näkyvää lihasta. Nyt jos olisi vielä nätit käsivarret näiden hirvittävien groteskien hyllyväisten tilalla, niin niitä voisi kyllä ylpeänä esitellä ;) Samoin reisissä on fylliä ihan eri tavalla kuin ennen. Takamuksesta on tullut aikamoisen lattana, sieltä selkeästi lähtee läski parhaiten, mutta lihakset ei ole ihan vielä päässeet mukaan (tavoitteena sellainen J.Lo takamus tottakai). Käsivarret, selkä ja sisäreidet ovat vielä aikamoisen pahassa kunnossa, mutta uskoisin, että reisistä ja selästä vielä jotain tulee. Käsivarret ovat valitettavasti sellaiset, että vaikka kuinka treenaisin, niin joudun lopun elämääni käyttämään pitkähihaisia paitoja, koska näitä ei voi kadulla ihmisille näytellä. Aina ei vain voi voittaa.

Vatsa minua häiritsee nyt kaikkein eniten. Tuntuu, että muualta pienenee, mutta vatsa vain kasvaa ja löysistyy. Minulla ei pitkään aikaan ole ollut ns. Vatsamakkaroita, mutta nyt on. Elän vielä toivossa, että vatsa kiinteytyisi siihen mitä se oli leikkaukseni jäljiltä. Voi toki olla, että sitä ei tule tapahtumaan. Kuitenkin aika paljon lihonnut siitä ja vatsanahka venynyt sen verran, ettei välttämättä palaa takaisin. Muutoinkin täytyy sanoa, että tällä hetkellä tunnen oloni enemmän lihavaksi kuin koskaan aikaisemmin. Askel on raskas ja vaatteet ei sovi päälle, olo on tukala koko ajan, peilissä näkyy läskilöllykkä ja ainoa mitä näen ovat ne läskit mitkä pitää vielä saada pois. Joka päivä löydän uuden kohdan itsestäni mistä en tykkää, mikä roikkuu liikaa tai on muutoin vain ällöttävä. Mutta toivon, että pääsen tästäkin vielä eteenpäin ja onnistun jossain vaiheessa näkemään sen mitä tässä on jo saavutettu, eikä vain sitä mitä vielä pitäisi saavuttaa.

Täydellä höyryllä eteenpäin!

Sinne män

Tänään lähti sitten valitus postiin kohti Varmaa. Tämän päivän postiin ei kerkeä, mutta maanantaina pitäisi olla kyllä perillä. Tiistaina pitääkin sitten heti olla soittelemassa perään, että onko paperit tulleet perille asti. Jos ei, niin ei auta muu kuin laittaa sitten netin kautta valitus uudestaan ja sitten nuo liitteet postissa perään. Tuohon postiinkaan kun ei voi 100% luottaa (tosin mihin voisikaan?).

Tuli käytyä myös psykolla ja seuraamme liittyi myös psykiatri joka jälleen ehdotti, että kuntoutumisen kannalta olisi ehdottoman tärkeää, että pääsisin sinne psykoterapiaan. No sitähän ei tule tapahtumaan kuin ehkä sitten joskus, jos pääsen takaisin työelämään (= todennäköisesti never). Kyseinen homma kun on sen verran tyyristä, että siihen ei rahat riittäisi vaikka jättäisi ruoan ja kaikki lääkkeetkin kuukaudessa ostamatta. Sain myös uuden mielialalääkeresptin koska edellinen lääke ei ole kovin hyvin auttanut... En tosin kertonut, että olen monena kuukautena ollut ilman lääkettä ja säännöllisyys on hieman kärsinyt. Mutta katsotaan nyt josko saisi jostain lainattua sen verran, että saisi nuo uudet lääkkeet. Tai sitten odotan siihen asti, että tulee työkkäristä jotakin.

Ai niin työkkäristä vihdoin soitettiin tänään yli 2 vko:n odottamisen jälkeen. Valitettavasti olin juuri vessassa ja kun sieltä pääsin kömpimään ulos, oli soittaja jo lopettanut. Yritin soittaa numeroon takaisin, mutta sieltä ei vastattu. Saa nähdä, joudunko odottamaan vielä uudet 2 vko. ennen kuin minulle soitetaan takaisin. Ja siis siksi odottelen heidän soittoaan, että työkkäristä sanottiin "älä soita meille, me soitamme sinulle" kun siellä viimeksi kävin. Ei siis ihan noilla sanoilla, mutta asia tuli kuitenkin selväksi :)


Tällaista tänään. Saa nähdä miten pitkälle tuon valituksen kanssa menee. Voi mennä vuosikin sen käsittelyssä, ellei Varma itse pyörrä päätöstään mikä on kuulemma erittäin harvinaista, joskin mahdollista. Tykkäävätköhän he mahtavan värisestä kirjekuorestani? Luulisi ainakin erottuvan hyvin kaikkien niiden muiden satojen valitusten joukosta :P




Ja vielä kuva hauvelssonista ihan vain huvin vuoksi :)

Sen siitä saa...

Niinhän siinä kävi, että stressasin ihan turhaan tuota soittoa työnantajalle. Ihan mukava rupattelu oli, ja työnantajakin oli ihan ymmärtäväinen ja lupasi toimittaa tarvittavat paperit mahdollisimman pian (tämän viikon aikana, kun on lomalla ensi viikon). Noooh... Vähän kyllä epäilen, että niitä papereita tämän viikon aikana sieltä tulee vaikka työnantajalla olisikin hyvät aikeet ne toimittaa siihen mennessä. Mutta eipäs nyt taas maalailla piruja seinille :) Yksi este on nyt hoidettu, eli tuo puhelinsoitto, nyt vain odotellaan sitten papereita saapuviksi.

Miten se onkin niin, että kun oikein stressaa ja käy päässään kaikki pahimmat scenaariot läpi niin tulee samalla luoneeksi itselleen oikein kunnon stressin ja ihan turhan takia. Tai no nyt sattumoisin oli turhan takia, toki olisi voinut käydä toistekin päin. Mutta olisiko se stressaaminen ja ahdistelu silti auttanut tilannetta yhtään? No ei...

Olisipa tuonkin voinut hoitaa jo vaikka viime viikolla. Työnantajani oli nimittäin saanut sähköpostini jo heti kun olin sen laittanut, muttei ollut vain osannut vastata siihen mitään. Jos olisin siis soittanut vaikka parin päivän päästä, ei olisi tarvinnut stressata ja homma olisi ollut nopeammin hoidossa. No ainahan sitä voi jossitella vaikka maailman tappiin. Nyt vain toivon, että ne paperit sieltä tulevat.

Valitus kirjoitettu!

Nyt sain vihdoin kirjoitettua Varmalle valituksen ja aika pitkä sepustus siitä tulikin. Pistin jopa hieman kritiikkiä hylkäystä kohtaan, kun eivät lekurit ole selkeästi edes minun papereita lukeneet kunnolla, vaikka kovasti mukamas ovat niiden tiimoilta sitä palaveriä pitäneet (päättäjän mukaan jopa oikein kolme kertaa! Uskoo ken tahtoo, itse en ainakaan haluaisi ajatella, että lääkärit voivat olla niin tyhmiä).

Mielestäni sain kirjattua kaikki hyvinkin totuudenmukaisesti joskin käytin esimerkkeinä aina niitä kaikkein pahimpia päiviä, mutta niinhän se varmaan pitääkin tehdä. Mitä sitä suotta siloittelemaan vaikka joitain parempiakin päiviä vastaan tulee aina silloin tällöin. Ainoa mikä rassaa on se, että kun tällainen mattimeikäläinen ei voi tietää sitä vakuutusyhtiölekureiden jargonia mitä he tietysti vaativat kaikilta, jotta paperit olisivat mahdollisimman vaikealukuisia ja tajuisia. Esim. jos lääkäri kirjoittaa papereihin, että henkilö kärsii väsymyksestä se ei ole sairaus eikä näin ollen oikeuta mihinkään. Oikea termi onkin siis fatiikki, joka on huomattavan paljon parempi jos lääkäreiltä kysytään. Mutta mistäpä sitä normi ihminen voi  tietää. No minä latelin kyllä fatiikit, väsymykset ja kaiken mahdollisen, joten saa nyt nähdä miten käy.

Vielä pitäisi saada aikaiseksi soitettua työnantajalle maanantaina. Laitoin hänelle e-mailia, mutta luonnollisesti hän ei ole vastannut. Tyänantajani on hyvinkin persoonallinen ja tempperamenttinen tapaus, sekä illkeä, narsistinen ja aikamoisen inhottava tyyppi. voi siis hyvin olla, että rahan saamiseni venyy ja venyy, jos en saa tarvittavia lippusia ja lappusia kyseiseltä henkilöltä ajoissa. Voi olla, että joudun ottamaan ihan liittooni yhteyttä, josko he sitten voisivat kyseisessä asiassa auttaa.

Voi tätä ahdistusta ja inhoa näitä lippusia lappusia, soittoja, anomisia sun muita kohtaan. Sentään sain verkkopankin kautta tehtyä hakemuksen lyhennysvapaasta, että josko ei tarvitsisi nyt kesäkuussa lyhentääkään lainaa vaan voisi säästämänsä rahat käyttää elämiseen. Ei sitä paljoa ole, mutta yhden kuun laskut sillä saisi maksettua.

Nyt on sellainen olo, että kaikki energia on viety, ravistettu ja puristettu täysin tyhjäksi. Tänään en ole edes jaksanut liikkua yhtään, ei vain saa jalkoja tai kroppaa nousemaan vaikka kuinka yrittäisi. Ehkä onkin siis parempi kropan ja pään kannalta vain olla ja möllöttää tämä loppu päivä ja ehkä vielä sunnuntaikin... Kyllä sitä kerkeää liikkua ja huhkia taas maanantaina... Kerkeäähän?

Perjantaipuntari

Perjantaipuntari!
Koska edellinen kokeiluni punnita itseni vain kerran kolmessa viikossa oli surkea yritys, aion nyt vastakin punnita itseni jälleen kerran viikossa, ellei sitten tunnu siltä, että jossain vaiheessa haluaa sitä aikaväliä taas pidentää. Mutta nyt tämän kertaisiin mittoihin:

Painoa tippunut 700g (jeii!)
VY: 87 cm (+-0) Viime kertaan muutosta -3cm mutta tämä vyötärö on jo kolmisen kuukautta ollut koko ajan aikalailla samoissa mitoissa. En oikein käsitä miksei ne sentit tipu? Yleensä ihmisiltä lähtee todella hyvin, montakymmentä senttiä vyötäröltä. Minulta on lähtenyt nyt yhteensä koko aikana vain 16cm! Mikä on siis ihan naurettavan pieni määrä verrattuna pudotettuihin kiloihin...
LY: 114 cm (-1)
RY: 109cm (+2)

Painon pudotus on siis viikossa sama kuin kokonaispudotus viimeisen 3 vko:n aikana. Saisi toki olla enemmänkin, mutta ollaan tyytyväisiä edes risuihin jos koko puuta ei saa kuitenkaan :D Ja tämän painonpudotuksen on teille tarjonnut suurempi kalorimäärä päivittäin. Pakko se on uskoa, vaikka oma isänikin minulle päin naamaa nauroin kun tästä kerroin, että jos syö liian vähän niin paino ei vain tipu. Toivotaan nyt, että se paino jatkaa putoamistaan edes suht samoilla määrillä :)

Milloin vessakäynneistä tulee työkykyyn vaikuttava vaiva?

Tänään päivä alkoi oikein mukavasti masennuksesta ja ahdistuksesta riippumatta. Olen ottanut nyt yhteyttä työnantajaani sähköpostitse (maanantaina) enkä ole vieläkään kuullut hänestä mitään... En HALUA soittaa kyseiselle ihmiselle, koska en ole henkisesti valmistautunut ryöpytykseen joka sieltä tulee. Olisi ollut niin helppoa hoitaa homma sähköpostitse, mutta mitä ilmeisemmin se on työnantajalle äärimmäisen vaikeaa. Tämä on siis yksi ahdistuksen aihe joka seuraa minua koko ajan. Työttömyystukeani varten, minun pitäisi saada paperit työnantajalta seuraavan kahden viikon aikana... Saa nähdä onnistuuko vai joutuuko lähtemään ihan liiton kautta moisia hakemaan.

Joka tapauksessa, tänään oli taas runoryhmä jossa meillä on todella mahtava porukka ja juttua kyllä syntyy ihan tyhjästäkin, runoista puhumattakaan. Sieltä matka jatkui Mirkun ja uuden ystävän kanssa keskustan RAX:iin (idea oli minun!). Siellä tuli sitten syöpöteltyä yksi lautasellinen salaattia, 3 pizza siivua, 4 kanansiipeä ja alle 100g lasagnea. Olin niin täynnä, että olisi tehnyt mieli pyöriä kotiin!!!! Noh, heti ruoan jälkeen alkoikin se veskiravaaminen. Ihan järkyttävät krampit ja tulinen liemi joka tulee vähintään 30 min välein ulos. Ei ole herkkua.

Aloitin myös merkkaamaan veskikäyntejäni ihan ylös paperille päivittäin ja lisäsin vielä kellonajatkin. Tämä lappu lähtee sitten ensi viikolla kohti Varmaa valitukseni kera. Olin itsekin järkyttynyt siitä, miten usein oikeasti siellä veskissä tulee ravattua. Tässä esimerkki vuorokaudesta joka ei ole edes sieltä pahimmasta päästä.

Maanantai
Aamu (7-10 ) vessassa käyty 6krt
Päivä (10-16) vessassa käyty 6 krt
Ilta (16-22)  vessassa käyty 8 krt
Yö (22-7) vessassa käyty 12 krt!
Yhteensä: 32 krt

Ja tätä ravaamista Varma kutsuu tihentyneeksi ulostamisen tarpeeksi joka ei ole itsessään tarpeeksi hyvä syy olla poissa töistä... Rohkenen nyt olla törkeästi eri mieltä. Tänään on vessakäyntejä kertynyt klo: 07- 23 jo 30 ja yö on vasta edessä...

Minä

Minä olen vain pieni punatukkainen peikko,
ikuinen lapsi, joka ei voi ymmärtää aikuisten maailmaa.
Minun kuuluisi kasvaa, niin kuin muiden.
Minusta puuttuu jokin osa.

Olen pieni ja yksinäinen karvainen otus,
ajaton sielu joka ei seuraa muita.
Minä haluaisin olla niin kuin muut.

Ehkä sinä löysit minut, en tiedä sitä vielä.
Ehkä en ole enää yksin.
Ehkä harjaan tänään hiukseni.


-Möllikkä-

Lapsuus, lihavuus ja miten kaikki tapahtui

Yritin muistella sitä aikaa milloin ensimmäistä kertaa tajusin olevani lihava... Muistan kuinka kouluun mennessäni, pienenä ekaluokkalaisena olin vielä hyvinkin hoikka tyttö, hieman alipainoinenkin. Kuitenkin kolmannella luokalla äitini jo kutsuttiin koululle keskustelemaan siitä, että olin lihonnut lyhyessä ajassa ja olinkin nyt hivenen painorajojen yläpuolella, eli pullea lapsi. Terveydenhoitaja ihmetteli kovasti sitä, että miten äitini oli ihan normaalipainoinen, samoin kuin kaikki muutkin perheessämme. Enhän minä voi olla lihava, jos ei perheessä ole muitakaan lihavia? Koska tottakai syy on siinä ruoassa mitä kotona minulle syötetään. No valitettavasti lihomiseni voi kyllä laskea aika hyvin koulun piikkiin. Koulustressi oli se, joka minut lihotti jo hyvin nuorena ja kouluruoka oli mitä ilmeisemmin myös yksi osasyyllinen, sillä kotona meillä syötiin edelleen ihan samalla tavalla kuin aina ennenkin, eri peruskotiruokaa. Äiti oli myös aina hyvin tarkka siitä., että ruoka oli suht vähärasvaista ja pöydässä oli aina salaattia.

Koulussa kukaan ei koskaan sanonut mitään painostani, ei ollut kiusaamista tai muutakaan vaan kaikki olivat keskenään kavereita ja luokkahenki oli erinomainen kunnes muutimme Siuntioon ollessani 10-vuotias. Silloin sain ensimmäisen kerran tietää olevani lihava. Minua alettiin haukkua läskiksi koulussa mikä oli suuri järkytys minulle, olinhan aina ollut hyvinkin suosittu koulukavereiden keskuudessa ja aina kaikkien kaveri. En kuitenkaan koskaan ottanut mitään sen kummoisempia pultteja tuosta haukkumisesta, minulla oli oma kaveripiiri ympärilläni ja haukkumiset jätettiin ihan omaan arvoonsa.

Painoni pysyi kuitenkin koko koulu-urani hieman rajonen yläpuolelle. En siis ollut varsinaisesti lihava, mutta hieman pyöreä. Ylä-asteella pääsin nykyiseen pituuteeni ja kokooni ja painoin suurin piirtein 70kg. Valitettavasti yläasteella tytöille alkaa tulla naisellisia muotoja ja minuun iski sukumme pahin kauheus, eli suuri ja pyöreä takamus. Siitäkös pojat jaksoivat minua kiusata. Tunsin itseni ensimmäistä kertaa todella rumaksi ja lihavaksi. Nykyään kun katson koulukuviani noilta ajoilta, olen oikeasti ihan saman kokoinen kuin kaikki luokan muutkin tytöt, enkä lähellekään se suurin tai lihavin, vaan täysin kultaista keskitietä. Vaikka olen ollut aina suht sirokokoinen olen myös omannut aika isot lihakset. Tästä syystä, en ehkä näyttänyt edes niin painavalta, kuin mitä oikeasti olinkaan.

Yläasteella minua siis kiusattiin aika rankastikin. Kiusaajina olivat kourallinen koulun poikia. Jälleen minulla oli oma posseeni ystäviä, joten en koskaan joutunut olemaan yksin tuon kiusaamisen kanssa. Meitä oli iso tyttöryhmä joka taisteli kiusaajia vastaan joka päivä. Silti kiusaaminen sattui, aina. En tiedä mitä olisin tehnyt, jos minulla ei tuota kaveriporukkaa olisi ollut, usein kiusatut jäävät täysin yksin. En voi edes kuvitella, miten hirveältä sellainen tuntuisi. Minua kiusattiin, mutta olin silti pidetty ja suosittu koko koulu-urani ajan.

Ensimmäinen varsinainen lihominen tapahtui yläasteen yhdeksännellä luokalla sairauteni takia. Jouduin syömään vuoden verran suurella annoksella kortisonia, ja lihosin 3kk 30kg. Ennen 70kg ja nyt painoinkin jo 100kg. Päätin jättäytyä vapaaehtoisesti pois koulusta lihottuani ensimmäiset 10 kg koska kiusaaminen olisi ollut kestämätöntä, etenkin sairaalle tytölle. Yhdeksännen kouluvuoteni vietin siis kotona ja sairaalassa, turvonneena, lihonneenna, suoraan sanottuna hirviönä. Tuosta hirviö tunteesta, en sitten enää koskaan päässytkään eroon vaikka laihduinkin ennen lukiota melkein samoihin mittoihin kuin ennen lihomistani. Kun uusin yhdeksännen luokan jouduin luokalle jossa oli entisten jo valmistuneiden kiusaajieni pari kaveria, jotka jatkoivat samaa linjaa. Tällä kertaa tosin kukaan ei haukkunut minua, mutta katseet, eleet, käytävän toiselle laidalle vaihtaminen aina kun tulin vastaan jne. Satuttivat minua vielä enemmän. Etenkin kun olin vielä kuitenkin reilusti ylipainoinen ja juuri kortisonista eroon päässeenä jokseenkin turvonnut, hirviö. Pukeuduin liian suurin gollege vaatteisiin ja kuljin pitkin seiniä, ettei kukaan huomaisi minua.

Lukioon pääsin vasta vuotta myöhemmin kuin muut ystäväni. Siitä seurasi se, että olin hieman ulalla siitä mitä tehdä. Olin aina tottunut siihen, että minulla oli ystäviä ympärillä ja minua pelotti jo valmiiksi se, kiusattaisiinko minua, etenkin kun en tuntenut luokaltani ketään. Itsetuntoni oli täysin murskattu ja olo oli kuin kalalla kuivalla maalla. Entinen minä, joka oli hyvinkin avoin, räiskähteleväinen, pisti kiusaajille vastaan jne. Olikin muuttunut ujoksi nössykäksi, joka ei uskaltanut suutaan avata, ettei kukaan vain sanoisi mitään ulkonäkööni liittyvää. Ei minun olisi tarvinnut pelätä. Lukiossa ei tainnut olla ketään (ainakaan niin, että olisi minun näköpiiriini tai korviini kantautunut) jota olisi varsinaisesti kiusattu. Toki kaikki eivät tulleet toimeen keskenään, mutta mitään nimittelyä, huutelua tai nyrpistelyä ei kuitenkaan esiintynyt. Minäkin sain heti uusia ystäviä omalta luokaltani. Silti muistan aina odottaneeni jotain ilkeää kommenttia tms. Kävellessäni koulun käytävillä. Sellaista ei kuitenkaan enää koskaan tullut. Lukiossa sain taas takaisin jonkin verran itsetuntoani ja rohkeuttani. Mutta koskaan en kuitenkaan tule olemaan se sama tyttö kuin ennen sairauttani ja lihomistani. On eri asia tulla kiusatuksi jostain, mitä ei oikeasti ole kuin tulla kiusatuksi jostain mitä oikeasti on.

Vaikka lukioon mentäessä olinkin laihtunut huimasti ja olin melkein entisissä mitoissani alkoi lihominen uudestaan lukion viimeisellä luokalla. Selkeästi aikuisuuden stressi astui esiin. Tuo jälkeen en olekaan koskaan painanut enää alle 90kg paitsi pienen hetken vuonna 2007. Paino on vaihdellut väliä 88-117kg. Eli vaihtelu on ollut aika hurjaakin. Nyt olisi tietysti toiveissa, että kun siihen omaan hyvänolon painoonsa pääsee, niin se paino myös pysyisi siinä samassa (+- 5kg). Kaloreita joudun laskemaan koko elämäni ajan, koskaan en voi enää rentoutua ruoan suhteen ja syödä mitä haluan, koska minun kroppani ei vain kerro minulle onko se saanut ruokaa tarpeeksi, liikaa vai liian vähän. Monella lihavalla on varmaan ongelmana juuri se, että kun on laihtunut niin se paino kuitenkin taas hiipii päälle, koska eihän sitä hoikempana enää jaksa olla niin tarkkana kaloreistaan ja syömisistään. Valitettavasti vain, jos on kerran ollut lihava, niin joutuu miettimään niitä syömisiä ihan loppuelämänsä. Ennen ylipainoinen kun lihoo 100 krt helpommin kuin ihminen, joka ei ole ollut aikaisemmin ylipainoinen.

Syömishäiriö iskee, isketään takaisin!

Perjantaipuntari kertoi taas karua totuuttaa, eli kolmen viikon saldo on -700g Huoh. Mitat eivät ole liikkuneet muutoin, kuin että vyötärölle on tullut 2cm lisää. Syynä mitä todennäköisemmin on se, että en syö tarpeeksi. Kiloklubin suosituskalorimäärä päivälle olisi viikonlopussa aina sen 1900-1990 kcl riippuen viikon liikuntamäärästä. Mutta en vain saa nostettua niitä kaloreita sieltä 1500 kcl paikkeilta ylemmäs. Nyt olen kaksi viikkoa pitänyt vielä todella syömiset kurissa, eli reilusti alle tuon 1500kcl koska kävimme siellä laivalla jossa tuli kahden päivän aikana syötyä siellä buffetissa (tosin jos ajatellaan, että söin vain ne kaksi kertaa buffetissa, ja silloinkin suurimmaksi osaksi salaattia, niin kalorimäärät tuskin ovat hirveästi sinne plussan puolelle menneet).

Mikä siinä on, että TIEDÄN, että pitäisi syödä enemmän ja paremmin (okei, rahakin on yksi tekijä kyllä, mutta jos ostaisin vaikka ison kasan banaaneja tms. Korkeakalorista terveellistä syötävää, niin saisin kalorit, hedelmät ja ruoan samassa eikä se maksaisi nyt niin hirveästi) mutta pää ei vain anna. Oikeammin syömishäiriöni ei vain anna. Se kuulostaa varmasti uskomattomalta ja typerältä, että pitäisi syödä, muttei vain saa syötyä... Olen jo muutenkin tottunut siihen, että syön korkeintaan sen 3 krt päivässä ja nälkäkin on ihan normaali tunne, voin paremmin kun tunnen olevani nälkäinen. Lisäksi tällä hetkellä olen todella stressaantunut ja ahdistunut raha-asioiden vuoksi, joten siirrään paljon ahdistusta myös ruokaan ja syömiseen. Mitä vähemmän syön, sitä paremmalta tuntuu koska tunnen, että nyt ainakin laihdun ja pystyn tämän homman handlaamaan, kun en raha-asioista pysty huolta pitämään.

Osittain siis rankaisen itseäni sillä, etten anna ruokaa (typerä rahaton läski, et ansaitse syötävää) ja toisaalta taas saan siitä hyvän olon aina pieneksi aikaa (samalla tavalla kuin ennen sain hyvän olon ahiminnasta). Mutta olen huomannut, että tämä ruokailu on alkanut vaikuttaa paljon tuohon fyysiseen kuntoon. Kerkesin jo yhdessä vaiheessa juosta sen 5 km kerralla mutta nyt tuntuu, että jalat ei jaksa kantaa edes sitä 30min lenkkiä. Kävelylenkiltä kotiin tultaessa olen aivan poikki, siis fyysisesti poikki, jalat ei kanna ja kädet tuntuu tonnin painoisilta. Ja syynä tuskin on se, että kävelylenkki olisi ollut niin rasittava. Ei vain ole sitä energiaa kropalla, jotta se jaksaisi.

MIKSI sitten teen tätä? Noh, syömishäiriöstähän ei voi koskaan varsinaisesti parantua, se on kuin alkoholismi, aina siellä taustalla jossain. Toisekseen, syömishäiriöitä on paljon erilaisia, ei pelkästään anoreksia, ahmiminen tai bulimia. On myös sellaisia jotka ovat näiden kaikkien välimaastossa tms. Kun olen saanut ahminnat loppumaan, en ole parantunut vaan vaihtanut sen johonkin muuhun, eli laihduttamiseen. Ahminnasta olen siirtynyt siis syömättömyyteen ja ehkä hieman liialliseenkin liikuntaan. Nämähän ovat anoreksiaan liittyviä oireita, joskaan en todellakaan katso olevani anoreksinen (ihan jo kilotkin puhuvat puolestaan :D) koska tilanteeni ei millään muotoa ole vielä niin paha. Olen aina ollut sellainen, että annan asioille joko 110% tai unohdan ne kokonaan. Ja kun aloitan jotain, niin se viedään loppuun vaikka hammasta purren ja verenmaku suussa jos se sitä vaatii.

Nyt vain pitäisi saada niitä syömiskertoja lisättyä ja kaloreita samoin. Tosin minulle tuo 3 krt päivässä ruokaileminen tuntuu olevan aika optimaalinen, mutta sitä vähemmäksi ne ruokakerrat ei saisi mennä, mielellään useammin kuin liian harvoin. Samoin kaloreita pitäisi saada nostettua ainakin siihen 1700kcl per päivä. Olen vain huomannut, että minulle tulee helposti paha olo, jos syön yli sen 1500kcl päivässä... Mutta se voi toki olla ihan vain minun päässäni, ja jos se on oikeasti fyysistä niin kyllä siitä eroon pääsee kun kroppa tottuu isompaan ruokamäärään.

Tässäpä siis tavoitetta, Möllikän mukavat syömishäiriöiset ruokarupattelut siis kuittaa.

Evil Dead (2013)

Evil Dead on siis uusinta vastaavan nimisestä Sam Raimin ohjaamasta elokuvasta joka alunperin

tehtiin 80-luvulla. Tuolloinen leffa taisi olla aikalailla ensimmäisiä kunnon gore-kauhuelokuvia jossa pääsi moottorisahakin suureen rooliin. Tämä uusintaversio oli ihan katsottava mutta ei vetänyt vertoja alkuperäiselle kyllä ollenkaan. (kuva otettu täältä)

Ideana on siis se, että viisi nuorta (3 naista ja 2 miestä) menevät mökille auttamaan yhtä naisista selviytymään huumeiden vieroitusoireita tämän yrittäessä vetää suorilta käsin itselleen vieroituksen. Kaikki ei mene niinkuin Stromsössä vaan kellarista löytynyt kirja pistää koko pakan sekaisin. Kysehän on jonkinlaisesta riivatusta paholaisesta joka tulee noutamaan 5 henkeä päästäkseen maailmankartalle. Tässäkin versiossa moottorisaha pääsee oikeuksiinsa, verta, suolia ja aivoja lentelee kovastikin mutta oikeasti elokuva ei ollut yhtään pelottava. Kuvottava ja ällöttävä, mutta pelätä ei tarvinnut. Kauhuelokuvista poiketen, olisin voinut kyseisen leffan käydä yksinkin katsomassa. Myös yksi, mikä laski elokuvan arvoa, oli se, että alkuperäinen leffa oli tehty hieman kieliposkella meiningillä. Ja tällaiseen gore splätteriin ei vain sovi se, että yritettään tehdä siitä täysin vakava ja varteenotettava kauhuelokuva. Koko leffa jäi vähän tyhjäksi kun ei pelottanut, ja jäi vain ällöttävä olo kaikesta verestä ja sisälmyksistä.

Henkilöhamot jäivät myös aika löyhiksi. Niihin ei oikein saanut mitään otetta, eikä yksikään hahmoista ollut kovin persoonallinen. Tästä syystä katsojaa tuskin kiinnostaa mitä tyypeille oikeasti käy ja elokuvan seuraaminen on huomattavasti pitkäveteisempää. Mitään suuria näyttelijälahjakkuuksia ei myöskään ole tiedossa, vaikka he hommansa kotiin hoitavatkin.

Loppupeleissä leffa oli kuitenkin ihan viihdyttävä ja sen jaksoi tuon yhden kerran katsoa, mutta omaan hyllyyni elokuva ei pääse ja pitäydyn edelleen alkuperäisen fanina.

Pisteet:
2/5

Paskaa sataa niin, että perse repeää

Huoh. Tänään lääkäri soitteli tuolta kuntoutuspoliklinikalta, että hänen mielestään Varma on nyt tehnyt kyllä täysin epäasianmukaisen päätöksen, jota hän suuresti ihmettelee. Kun hän katsoi papereitani ihan pari minuuttia sen kummoisemmin edes lukematta niin hän jo oli heti sitä mieltä, että eipä tämä akka työkuntoinen ole. Sitä miksi Varma on eri mieltä asiasta ei voi tietää. Yksi syy saattaa kuulemma olla se, että tämä on Varman keino yrittää painostaa minua tuon avanteen ottamisessa. Laitontahan moinen on, mutta avannettahan ei toki noissa syissä ole mainittu vaan vain ja ainoastaan se, ettei ulostetiheys ole syy määräaikaiseen työkyvyttömyystukeen eikä masennuksenikaan ole vaikea (vaikka diagnoosina onkin vaikea masennus). Mutta paska juttu onkin se, että lääkäri katsoi, ettei hänen kirjoittamansa B-todistus auttaisi asiaa mitenkään sillä hän ei ole minua nähnyt henk. Koht kuitenkaan puoleen vuoteen, eli hänen neuvonsa olisi, että soitan Gastrolle ja sieltä kirjoitetaan B-todistus. Tämä tyttö soitti sitten Gastrolle ja hoitaja lupasi, että asia hoidetaan jo tämän viikon aikana.

No hetken perästä puhelin soikin ja hoitaja kertoo, että lääkäri sanoi, ettei aio kirjoittaa tuota B-todistusta. Syytä tälle lääkäri ei kertonut, mutta käski minun ottaa yhteyttä Laakson sairaalaan josko sieltä kirjoitettaisiin. Öh anteeksi mutta en usko, että psykiatrini on pätevä kirjoittamaan minulle B-todistusta suolistosairauden tiimoilta... En nyt ymmärrä miksi tuo lääkäri ei todistusta kirjoita, koska minunkin mielestäni se olisi hänen hommansa kun olen Gastrolla viimeksi 2kk sitten ollut käymässä sekä tutkimuksissa. Eli ainoa taho, jolla jotain sanottavaa nykytilanteeseeni on, olisi tuo Gastro. Noilla lekureilla on muutenkin joku ongelma todistusten kirjoittamisessa mitä en oikein ymmärrä. Yksi lääkäri sanoi minulle suoraan, että niin harvoin Gastrolta kirjoitetaan eläketodistuksia, ettei hän edes tiedä miten niitä kirjoitetaan. En tiedä missä maailmassa kyseinen lääkäri asuu ja elää, sillä kyllä näitä eläkepäätöksiä paljon tuolta Gastrolta kirjoitetaan. Mutta nyt tuo lääkäri sitten kieltäytyi moisesta kunniasta varmaankin ihan vain sen vuoksi, ettei ole kiinnostusta. Mutta valitettavasti todistusten kirjoittaminen kuuluu siihen lääkärien työhön, oli se sitten kivaa tai ei.

Mutta nyt on taas sormi suussa, että mitäs helvettiä nyt sitten pitäisi tehdä. Kukaan ei suostu kirjoittamaan B-todistusta vaikka kaikki ovat sitä mieltä, etten ole työkykyinen. Itse on moista voi itselleni kirjoittaa, joten en nyt tiedä mitä tahoa tässä pitäisi alkaa kiusaamaan asian tiimoilta. Aivan uskomatonta touhua kyllä. Tiedän monia sellaisiakin tulehduksellista suolistosairautta sairastavaa jotka ovat vain työkkärin asiakkaina vajaakuntoisina työnhakijoina. Ei ole jaksamista eikä energiaa tapella Kelan tai vakuutusyhtiöiden kanssa, etenkin jos on nuoresta ihmisestä kyse. Toinen syy on se, että jostain kumman syystä Kela ei katso suolistosairautta koskaan niin vakavaksi, että se vaikuttaisi niin paljon ihmisen elämään, että hän olisi työkyvytön. Tämä johtuu muuten siitä, että näitä suolistosairauksia alkaa olla ihmisillä suomessa niin paljon, että se alkaa olla jo kansantauti eivätkä erinäiset valtion tahot halua tätä myöntää, vaan elävät vielä ajatuksessa, että nämä taudit eivät pahemmin ihmisten elämään vaikuta. Paska vain, että todellisuus on hyvin toinen.

Mutta katsotaan nyt mitä huominen ja soitto uudestaan kuntoutuspolille tuo tullessaan... Nyt olisi kyllä joku asiantunteva lakimies poikaa tähän tilanteeseen.

Viikonloppuretki

Käväisimme tässä viikonlopun aikana avokin kanssa Silja Europalla pienellä 22h riteilyllä

Tallinnassa viettämässä 5-vuotispäiväämme. Ainoa hyvä asia koko riteilyssä oli Buffetti jossa, vastoin odotuksia, oli oikein maittava ruoka. Lisäksi laivalta sai erinomaisen makoisia Muumi-coctaileja jotka oli tietysti alkoholittomia ja lapsille tarkoitettuja, mutta maistui meille myös :D

En ole ihan varma tykkäsinkö risteilystä vai en... Olemme sinänsä miehekkeen kanssa sen verran erilaisia, että hän haluaisi istua baarissa, maistella olutta ja keskustella maailmamenosta. Minä taas olen enemmänkin bilettäjä jolla menojalkaa vipattaa ja on pakko päästä tanssimaan. Noh, emme siis ole kovin hyvä pari viettämään iltaa kahdestaa. Jälleen todettiin, että jos vielä lähdetään niin ehdottomasti jonkin ystäväpariskunnan kanssa jolloin mies voi rauhassa istua ja kaljoitella, ja minä voin mennä kaverin kanssa sitten taas sinne tanssipuolelle pistämään jalalla koreasti.

Yksi syy myös, miksi en oikein viihtynyt oli se, että tuntin oloni todella vanhaksi ja lihavaksi horoksi. Joka kerta kun vilkaisin peiliin näin vain vanhan akan jonka olisi ollut parempi jäädä kotiin eikä mennä sinne nuorten pariin esittämään jotain mitä ei edes ole. En ole koskaan aikaisemmin tuntenut itseäni niin vanhaksi ja raihnaiseksi kuin nyt. Ja siihen lisäksi vielä lihavaksi. Minua ärsyttää TODELLA paljon se, että pilasin osittain matkamme sillä, että murehdin vain koko ajan sitä mitä muut minusta ajattelevat ja miten he minut näkevät. Toisaalta, jos olisin voinut lopettaa moiset ajatukset olisin tehnyt sen heti, mutta ajatuksiaan ei voi olla ajattelematta vaikka kuinka haluaisi. Muutenkin tuntuu, että tämän itsetunnon kanssa menee koko ajan pikkuhiljaa vain alaspäin. Ei auta vaikka laihtuu tai mitä vain. En usko, että tähän auttaisi vaikka kävisin kaikenmaailman kauneusleikkauksetkin, en silti tuntisi oloani kauniiksi. Tai no harvapa meistä nyt varsinaisesti kaunis onkaan, mutta jos nyt edes normaalin nätiksi tuntisi olonsa (sillähän ei olisi väliä, vaikka muut ihmiset eivät näin minusta ajattelisikaan, mutta kunhan edes itse tykkäisi itsestään.. Tai sietäisi). Kaikki kuvat mitä laivalla otin näyttävät vain vanhan rupsahtaneen luuskan jonka nenä on aivan liian iso peruna, posket roikkuvat, huulia ei ole olemassakaan ja silmät ovat jääneet jo osittain roikkuvien luomien alle. Koska minusta tuli näin vanha? Ja näin yhtäkkiä?

Tässä nyt kuitenkin erittäin surkea kuva vaatteista jotka minulla oli päällä :)

 

Eikä siitä tanssimisestakaan olisi oikein tullut mitään, kun vastassa oli näinkin "täysinäinen" tanssilava Disco puolella :D

 

Perjantaipuntari

Perjantaipuntari vaikken itseäni punnitsekaan tällä viikolla (ensi perjantaina sitten vasta).
Mitat ovat edelleen ihan samat kuin edellisellä kerralla. Minulla ei ole tästä asiasta enää mitään sanottavaa, huomaatte sen varmaan jo tästä tympeän lyhyestä postauksestakin.
Perkele sanon minä!

Arjen vaikeuksia ja voittoja

Ai että! Tänään tulikin juostua jo 50min ja laskin matkan joka oli jo 4.6km :) Ainoa ikävä puoli tässä oli se, että kesken juoksun iski aivan järkyttävä vatsakramppi joka kestikin sitten varmaan viimeisen 1.5km matkan. Siitä varmaan johtuu, että matka hieman hidastui loppua kohden, mutta vedin silti loppuun asti kunnialla ja kotona sitten äkkiä vessaan. Nyt ei taida tänään enää kauheasti tulla liikuttua vaan menen sänkyyn potemaan mahaani. En tiedä mistä nyt moinen oikein iski. Toisaalta, ei kait se ole ihme, jos vatsassa oleva tulehdus alkaa tuntua kun juoksee pitkään. Älykästä? No ei varmasti.

Jostain syystä ruokakaan ei ole pahemmin tässä maistunut, en tiedä johtuuko se siitä, että kroppa alkaa pistää kampoihin, vai onko syy masennuksessa vaiko missä. Mutta olisi aika tärkeää saada sitä ruokaakin tämän liikunnan vastapainoksi. Mutta mikä ihme siinä on kun se syömättömyys vaan saa aikaan paljon paremman fiiliksen kuin se, että syö?!!? Vatsakin kun kramppaa niin pitää aina kuulostella onko kyse nälästä vaiko vatsakivuista. Jos kyseessä on nälkä, niin tulee sellainen hivenen eufoorinen ja hyvä fiilis, kuin olisi saavuttanut jotain erittäin hienoa. Minulle on myös tullut ihan vastustamaton himo alkaa pienentää annoksia joita syön niin, että näen kuinka ison määrän olen syönyt ja millaisen määrän jätän lautaselle. Toistaiseksi olen syönyt kiltisti kaiken mitä lautaselleni olen ottanut. Herkkuja himoitsen edelleen.

Viime yö oli jälleen mielenkiintoinen seikkailu. Heräsin pariin otteeseen käymään veskissä kuten normaalisti. Kun olin jo saanut nukuttua huikaisevat 30 min ilman vessatuksia heräsin siihen, että nyt on kiire TODELLA kiire. Noh. Homma päättyi siihen, että sain pestä sitten keskellä yötä nyrkkipyykkiä ja lattian. Voitte siis arvata mitä tapahtui. Lopun yötä heräilinkin 15 min välein heti kun tuli vähänkin sellainen olo, että pitäisi nyt veskiin päästä. Aina kun vahinko tapahtuu, niin sitä nukkuu kevyempää unta kuin koiran uni aina loppuyön. Mutta jännästi silti jaksoin tuon juoksulenkin mitä vähän epäilin (tuota vatsakipua lukuunottamatta).

Mietin jossain vaiheessa, että olisi hauskaa päästä siihen Iholla ohjelmaan, jossa naiset kuvaavat itseään ja elämäänsä :D Voisin aina kuvailla yöllisiä vessaretkiäni ja päivän vatsakramppeja, vessapaperin ostamista, syömisten kanssa tappelua ja itkeä masennustani. Sen voisi sitten lähettää samalla tuonne Varman suuntaan. Tulisi ainakin aitoa ihmisen kohtaamista heillekin :D Tai no aitoa ja aitoa, mutta eikös televisiossa aina päähenkilöiden vastoinkäymiset itketä enemmän kuin ne oikeiden ihmisten vastoinkäymiset joista uutisissa kuulee?

Ja lopuksi vielä kuvia Minka Hauvelssonista jonka kanssa käytiin Helsingin metsissä seikkailemassa. Ja teille jotka ette ole Helsingissä käyneet niin ei, kaupunki (etenkään meillä suomessa) ei tarkoita betoniviidakkoa vai mitä sanotte tästä?

Avanne (ileostoma)

Nyt on tässä tämä avanne asia tullut taas mieleen kun tämä kuntoutustuen ainainen hakeminen alkaa kyrpiä aika hitosti. Ihan hirveä stressi ja hampaiden kiristys kun pitää koko ajan olla varpaillaan, että saako sitä rahaa vai ei ja mistä sitä saa ja mistä ei edes kannata lähteä hakemaan. Muutenkin hirveä paperisota koko ajan ja epävarmuus kaikesta. 

Ensinnäkin, mikä on avanne? Puhun tässä nyt VAIN ohutsuoliavanteesta, sillä on olemassa myös virtsatieavanteita sekä paksusuoliavanne jotka ovatkin sitten ihan eri asia kuin tämä, josta nyt puhun.

Ohutsuoliavanne, ileostooma on kirurgisesti ohutsuoleen tehty reikä, jonka kautta ohutsuoli on tuotu vastanpeitteiden läpi ja ommeltu ihoon kiinni. Avanne on siis punainen ja kostea pala suolistoa vatsanpäällä jossa ei ole itsessään tuntoa. Uloste kulkeutuu tätä kautta vatsan päällä olevaan tyhjennettävään pussiin.

Kuva 1 täältä

Kuva 2 täältä

Kuva 3 täältä 

Kuva 4 täältä

Joten pieni mietintä alkoi itää, joskos sitä olisi kuitenkin helpompaa sen avanteen kanssa. Mutta toisaalta taas... Avanteen kanssa minusta tulee ns. Terve ihminen, eli silloin en AINAKAAN voi saada kuntoutustukea tai eläkettä koska avanne ei ole sairaus. On tietysti mahdollista, että avanteen kanssa hommat menisi ihan suht ok. Ehkä töihinin pääsisi tms. Mutta toisaalta... Ihan samaa pelleilyä vessojen ja ruokailujen kannalta, ruokailujen kannalta ehkä vielä enemmän joutuisi pelaamaan ja pelleilemään koska ohtusuoliavanne toimii ihan koko ajan, eli sen kanssa ei voisi tehdä oikeastaan mitään ilman, että sitä ulostetta valuu pussiin. Silloin kun minulla avanne oli, jouduin käymään todella usein sitä tyhjentämässä ja vaikka kerrat vähenisivät jonkin verran nykyiseen verrattuna, en ole edelleenkään vakuuttunut että se olisi sen arvoista.

Toinen mikä mietityttää on tuo urheilu ja liikunta. Avanteen kanssahan voi harrastaa liikuntaa ihan niinkuin normaalikin ihminen voi. Niin no... Jotkut voivat, toiset eivät. Itse olin ainakin avanteen kasnsa hyvin rajoitettu siinä mitä tein. En voinut käydä tanssimassa, juosta, hölkätä, edes rappusten käveleminen ei ollut kovin fiksua koska silloin oli paskat useimmiten reisillä. Toisilla taas hommat onnistuu ihan hyvin eikä avanne tuota ongelmia. Eli mahdollisuutena VOISI olla hieman parempi elämä fyysisessä mielessä (jätetään se henkinen puoli hetkeksi unholaan). Mutta toisaalta ihan yhtä todennäköistä olisi se, että hommat sujuu vielä paskemmin kuin nykyään ja työelämässä oleminen olisi vieläkin hankalampaa. Mutta sitten ei olisi taustalla enää sairautta, jonka avulla voisi saada sitä eläkettä. Avanne kun ei ole sairaus eikä sitä katsota vammaksi jonka vuoksi voisi eläkettä saada. Todennäköisin mahdollisuus on se, että elämä ei tästä hirveästi muuttuisi. Ahtauma joka minulla on olisi varmasti mukana vielä avanteesta riippumatta, tosin avanteen kanssa se menisi helpommin tukkoon. Ahtaumia voisi myös tulla lisääkin eri paikkoihin. 

Ja en tiedä haluanko edes aloittaa kertomaan siitä, mitä avanne minulle henkiseltä kantilta merkitsee... Ensinnäkin, ei voi väittää, etteikö avanne vaikuttaisi parisuhteeseen. Ehkä maailmassa on sellaisia ihmisiä, joihin kyseinen asia ei vaikuttaisi (siis miehiä) mutta itse en moisia pyhiä otuksia ole vielä onnistunut tapaamaan. En siis osaa sanoa, kuolisiko parisuhteemme tähän avanteeseen, mutta jos kuolisi niin todennäköisesti olisin yksin lopun elämääni avanteeni kera. Ja ei, pelkkä avanne ei tietysti ole este parisuhteelle, mutta jos ajattelen asiaa ihan yksilökohtaisesti, niin siinä vaiheessa kun meikäläinen ottaa vaatteet pois niin se karuinkin karju alkaa juosta ja lujaa. Siihen vielä jos pistetään avanne samaan syssyyn, niin alkaa olla jo vaikea itseään edes vilkaista peilistä. Ja toki itseinho ei piristä parisuhdetta jossa kyseinen asia on jo ongelma. Eli voisi olla hyvin todennäköistä, että avanteen jälkeen saisin sanoa hyvästit parisuhteelleni. En siksi, että mieheni olisi pinnallinen kusipää vaan siksi, ettei kumpikaan meistä voisi tulla toimeen ihmisen kanssa, jollainen minusta avanteen kanssa tulisi.

Toisaalta voisi ajatella, että jos koko kroppa on jo murjottu, leikattu ja tuhottu täysin niin yksi pieni avanne ei nyt siinä paljoa paina... Ei ehkä painakaan, mutta minua painaa. En tiedä uskaltaisinko edes nukkua mieheni vieressä koska molemmat heräisimme minun ulosteestani ainakin muutamaan otteeseen. Ja vaikka mies sen kestäisi, niin minä en. Ja niin noh... Seksistä ja seksuaalisuudesta en edes aloita :D 

Tähdennetään vielä tähän loppuun, että kyse on siis MINUN tunteistani ja tuntemuksistani avanteesta joka minulla olisi. Näkemykseni eivät ole kenenkään toisen avannetta kohtaan samoja, kuin mitä ne itseäni kohtaan ovat. Ihminen jolla on avanne ei ole mitenkään pekkaa pahempi, rumempi tai epäviehättävämpi kuin muutkaan ihmiset. Ajatukset avanteesta koskevat siis vain ja ainoastaan minua itseäni ja omaa kroppaani.

Suoraan sanottuna pelkkää paskaa

Huoh joskus se elämää vaan paiskoo (paskoo) niitä banaaneja päin naamaa sellaisella vauhdilla, ettei sellaista kukaan kestä. No jotain hyvää tästäkin, ruokahalut on aika mukavasti menneet kun joka kerta kun koneelta tai television äärestä päänsä nostaa niin iskee se kauhea ahdistus taas päälle, että mitäs nyt sitten. Minusta on aika hiton edesvastuutonta jättää ihminen tällaiseen tilaan. Täysin epätietoinen kaikeasta eikä kukaan tunnu tietävän mitään mistään. Varman yksikään vaihtoehto ei tule onnistumaan, mutta he ovat silti sitä mieltä, että joko menen työvalmennukseen tai työkokeiluun tai sitten olen ilman rahaa. Ahdistavaa.

Voihan sitä tietysti ilmoittautua jonnekin ttyövalmennukseen tms. ja sitten vain olla menemättä sinne, tai mennä ja ajaa itsensä niin piippuun, että joutuu sitten sairaalaan. Mutta sekään nyt ei minusta pitäisi ihan olla tämän systeemin tarkoitus... 

Älkää hyvät ihmiset sairastuko! Siitä ei seuraa mitään muuta kuin loputonta ahdistusta, pelkoa, masennusta ja surua. Ja joku vielä kuvittelee, että ihmiset  huvikseen hakevat näitä tukia tai laiskuuttaan. Voin kertoa, että laiskana tässä ei ainakaan voi olla. Olen varmasti stressaantuneempi ja surkeampi nyt kuin töissä ollessani, vaikka fyysinen kunto oli aivan perseestä ja hyvä, että kävellä jaksoi.

Pommi

Nyt tulikin aikamoinen pommi Varmalta (ja huom. tämä päätös tuli kerrankin ajoissa). ELÄKEHAKEMUKSENNE ON HYLÄTTY
Että  näin. Mitä vittua?!? Fyysinen tilanne on pahentunut entisestään ja yhtäkkiä eläke vedetäänkin pois... Hitto mikä helvetin sotku taas. Menee ainakin siis seuraavat 3kk ilman rahaa. Kiva.

EDIT: tässä siis oikein hieno ja pätevä syy päätökselle:
Terveydentikastanne saamiemme selvityksen Teillä (olen selkeästi tärkeä, kun teititellään aina isolla, huomatkaa myös muut hilpeät kirjoitusvirheet :D) on haavainen paksunsuolen tulehdus, jonka vuoksi Teille on tehty suolistoleikkaushoito. Teillä on oireena tihentynyt ulostamisentarve (onko pikkasen lieväilmaisu ongelmalle?!?!), mutta muuten saamiemme selvitysten mukaan sairaudesta ei aiheudu merkittävää haittaa (WTF?!?!?). Lisäksi Teillä on masennusoireita, johon saatte terapiahoitoa (en ole kuunaan saanut terapiaa... Mistä lie tuokin repäisty?). Maennusoireet eivät ole vaikeita eivätkä olennaisesti alenna toimintakykyänne (ehem, diagnoosina on edelleen vaikea masennus ja siitä ei ole edes vuotta kun viimeksi tehtiin psykologin testit ja todettiin toimintakyvyn alenemista masennuksen vuoksi) Arviomme mukaan työkykynne ei ole heikentynyt työntekijän eläkelain tarkoittamalla tavalla, joten emme voi jatkaa kuntoutustukea 31.05.2013 jälkeiselle ajalle.

Öööh.. Kuulostaako tuo muidenkin mielestä siltä, että kukaan ei ole edes viitsinyt lukea yhtäkään paperia mitä sinne on tilatty/lähetetty? Missään vaiheessa ei ole sanottu lekurin papereissa, että tilanne olisi parantunut vaan ainoastaan pahentunut. Huhhuh aikamoista. Nyt odottelen sitten päätöksen tekijän soittoa, saa nähdä kuinka kauan.

Minäkö ahkera liikkuja? Ei ole mahdollista!

Tänään sain juostua 35min ja siinä ajassa tuli juostua (tai oikeammin hölkättyä) 3.5km! Joo ei varmasti ole kummoinen aika maratoonarille tai sellaiselle joka koko ajan juoksee jne. Mutta meikäläiselle joka painaa sen 96kg! Ja kun ensimmäisen kerran juoksin, niin jo 2 min juoksua sai minut kuolemaan, tämä on ihan mahtava saavutus! Joten sitä kannattaakin hehkuttaa! Eikä edes hengästyttänyt. Oli pakko lopettaa kun alkoi jalkoihin, siis lihaksiin, sattua niin paljon. Johtuu varmasti toissapäiväisestä kahvakuulatreenistä ja hikitanssista... Nooh ensi kerralla vähän vähemmällä voimalla ja vauhdilla :P Ei ole kiva kun on paikat ihan paskana.

Tavoitteena olisi päästä juoksemaan se 5km vielä tämän vuoden aikana, mutta mitään tappomeininkiä en sen kanssa ala nyt tekemään. Tämäkin on oikein hyvä ja vaikkei enempään pystyisi, niin riittää kyllä :) Mutta tavoitteita pitää toki olla :P Tuon 5km jälkeen aion sitten kääntää katseeni siihen aikaan joka juoksuun menee ja yritän saada sitä pienemmäksi, eli juostua kovempaa. Uskoisin kyllä, että mitä enemmän painoa tippuu sitä helpompaa tuo juokseminenkin on ja sitä pidemmälle pääsee. Mutta ah, on kyllä nyt aika hyvä fiilis itseensä ja koko maailmaan :D Pakko sanoa, että kyllä tämä lenkkeily on ehkä kuitenkin se minun juttuni vaikka ei sitä aina kovin mielellään sinne radalle lähdekään.

Katsoin eilen ohjelmaan jossa esiteltiin aikuisbalettia! Himppu jos olisi varaa niin menisin sinne kyllä heti! olen aina halunnut ballerinaksi, mutta lapsena äiti piti musiikkiharrastustani tärkeämpänä kuin liikuntaa, joten en koskaan päässyt balettiin tai judoon joihin olisin molempiin niin halunnut! Kaikille vanhemmille muuten tiedoksi, jos mietitte lapsellenne VAIN yhtä harrastusta niin ehdottomasti jokin liikuntaharrastus! Säästyy elämässä paljolta. Ehkä sitten joskus kun pääsen kenties työelämään ja alan tienata vähän rahaakin, niin voisi tuollaiseen balettihommeliin satsata :) Toivottavasti... Olisihan se aika ihanaa.

 

Kuva otettu TÄÄLTÄ

Kauneutta saa leikkauksilla, vai saako sittenkään? Mietteitä kauneusleikkauksista.

Perjantaipuntarissa ei tullut mitään uutta, tosiaan painoa en nyt ota kuin vasta kahden viikon kuluttua ja mitat olivat ihan samat kuin edellisellä viikolla. Eli ei muutoksia suuntaan tai toiseenkaan.

Mutta rupesin tässä miettimään kauneusleikkauksia ja vartalonmuokkaamista. Itselleni on siis tehty vatsankiristysleikkaus yleisellä. Eli mitään kaunista jälkeä se ei ole ja tehty vähän niin ja näin, mutta parempi kuin mitä se ennen leikkausta oli. Vatsankiristysleikkaukseen siis kuuluu se, että leikataan ylimääräinen iho pois alavatsalta, vedetään ylävatsaa alemmas, leikataan napa irti ja asetetaan uuteen paikkaan ja ommellaan vatsalihakset takaisin kiinni. Tämä leikkaus tehdään siis silloin jos on paljon roikkuvaa ihoa joka ei laihduttamalla pois enää lähde, tai jos on tyräongelmia. Minulta lähinnä leikattiin ylimääräistä ihoa ja samalla ommeltiin vatsalihakset takaisin kiinni koska ne olivat erillään erinäisten leikkausten ja lihomisten vuoksi. Mitään rasvaimuja sun muita ei tehty (sellainen olisi tehty yksityisellä, jotta vatsasta saadaan paremman näköinen, mutta yleisellä siihen ei tietysti lähdetä, koska ulkonäkö ei ole se jonka vuoksi kyseinen leikkaus tehdään).

Vatsani ei ole koskaan ollut mikään kovin iso, eli en ole kärsinyt ns. Vyötärölihavuudesta. Mutta leikkauksen jälkeen lähti sekin pömppä mikä oli aikaisemmin ollut. Toki tässä on nyt lihottu ja taas laihduttu, joten vatsakin on ollut isompi ja nyt taas pienempi. Mutta aika litteä se on jos ajatellaan, että olen kuitenkin reilusti ylipainoinen. Eli vatsani ei näytä luonnolliselta millään muotoa. Onko se sitten paha vai hyvä asia?

En suosi kauneusleikkauksia tilanteissa, joissa varsinaisessa leikkauskohdassa ei ole mitään vikaa. En ole ketään kieltämässä, mutta omasta mielestäni luonnollisuus on aina kauniimpaa kuin leikattu. Poikkeuksena tietysti erilaiset epämuodostumat, arvet sun muut erinäiset oikeat ongelmat vartalossa, eikä vain se, että haluan suuremmat rinnat kun naapurin Eevilläkin on. Toisaalta, jos se, että saa suuremmat rinnat itselleen tekee ihmisen onnelliseksi, niin en ole sitä keneltäkään kieltämässä. Jos joku ystävistäni aikoisi mennä kauneusleikkaukseen, rasvaimuun tms. Ihmettelisin, en kehoittaisi moiseen mutta loppupeleissä tukisin kuitenkin ihan 100% jos se tekisi ystäväni onnelliseksi. Ihan eri juttu on sitten nämä ihmiset jotka käyvät joka toinen viikko vähän kohentamassa kroppaansa. Heille vartalo on kuin tehdas jota pitää huoltaa koko ajan. Kauneudella tai muullakaan ei ole enää mitään väliä.

Mutta tähän alkuperäiseen ajatukseeni siitä, että tunnen itsekin olevani jollain tavalla feikki. Vaikkei oma leikkauskeni ollutkaan kauneusleikkaus vaan plastiikkakirurgiaa parhaimmillaan, silti olen alkanut miettimään, että huomaavatko ihmiset minusta heti, että tuo on kyllä käynyt itseään leikkelemässä. Hehän eivät voi tietää, että kyse on ollut terveydenkannalta tarpeellisesta leikkauskesta, vaikka alunperin motiivini olivatkin täysin ulkokuoreen liittyviä. En peruisi leikkausta vaikka se olisi mahdollista, sillä se on kuitenkin antanut minulle paljon enemmän kuin on ottanut. Onhan minulla suuri arpi vatsassa, mutta voin myös käyttää mekkoja ja paitoja joista olen aikasemmin voinut vain uneksia ja haaveilla kateellisena. Toipuminen on hirveää aikaa, mutta loppujenlopuksi se oli kuitenkin sen kaiken vaivan arvoista. Hyvä vatsa, hyvä mieli.

Ja onko sillä väliä, vaikka joku ihminen katsoo, että tuolle on selkeästi tehty jotain operaatioita kun ei normaalisti noin lihava ihminen voi olla noin litteä vatsainen (minulla ei siis todellakaan ole mitään sixpäkkiä, älkää käsittäkö väärin, mutta vatsani ei roiku mistään kohtaa mikä olisi normaalia tämän painoiselle). Itse olen tyytyväinen sekä siihen mitä peilistä näkyy vaikka se olisikin feikkiä. Eikä minun tarvitse enää pelätä tyrän saamista, mikä oli hyvinkin mahdollista aikaisemmin, ennen leikkausta. Nyt vain odottelen, että minkälainen sixpäkki vatsastani vielä kuoriutuu kun saan laihdutettua lisää :) Ainoa outous minulle on se, että ennen vatsani oli ns. Kaksi osainen. Eli alavatsa ja ylävatsa sekä välissä vyötärö. Nyt minulla on taas pienoinen pömppävatsa joka on samaa yhtenäistä pötsiä. Minusta sellainen vatsa onkin ollut aina viehättävämpi, mielummin isokin mutta yhtenäinen pömppänä kuin kaksi erillisä ja välissä oudosti kapea vyötärökohta.

Ennen kuvan ottoa olen syönyt juuri hiilaripitoisen aamupalan :D (miten tuo persus näyttääkin nyt niin pieneltä ja surkealta XD)

Vapun jälkeinen elämä ja mietteet...

Hello again!
Vappu onkin jo mennyt ja toki minun piti ostaa itselleni ja Minkalle taas Vappupallot :P Itselleni My Little Pony pallo ja Minkalle Monster High pallo. Tänä vuonna Minka ei edes pelännyt palloja pahemmin vaan suostui sylissä niitä nuuskimaan. Ja omaa ilmapalloa uskalsi vähän tassullakin kokeilla kun pidin siitä kiinni :P Kuvia ei tule kun olen hävittänyt pokkarini ja järkkäri ei toimi omilla piuhoillaan niin, että saisi mitään siirrettyä koneelle ilman pokkaria (eikös olekin kiva järjestelmä).

Liikunnan tiimoilta ei ole paljoa sanottavaa muuta kuin, että en ole pystynyt pitämään rajana tuota 7-8h viikossa. Viime viikolla tuli täyteen taas 10h. Mutta on sitä varmasti pahempiakin addiktioita. Tänään kävin ensin juoksu-kävely lenkillä koiruuden kanssa (50min). Sen jälkeen kahvakuulailua (30min) ja päälle vielä tanssia oikein kunnon rytinällä (30min). Tuli ainakin kunnolla hiki. Katsokaan onko paikat huomenna kipeinä :P

Ruokailu sujuu niinkuin aina. Vappuna tuli herkuteltua aikalailla, mutta joka päivä pysyi kuitenkin miinuskaloreilla. Tosin se ei ole kovin vaikeaa koska liikunnan vuoksi minimikalorimääräni on noussut 1700kcl -> 1900kcl vrk. En tiedä mitä paino on nyt sanonut, koska tosiaan punnitsen itseni vain kolmen viikon välein. Eli vielä kaksi viikkoa aikaa saada jotain aikaiseksikin :P

Edelleen nämä läskit haittaa, mitä enemmän laihdun, sitä enemmän ne alkavat kaivella mieltä. Luulisi, että asia olisi toisinpäin. Mitä vähemmän läskiä, sitä vähemmän sitä tarvitsee stressata. Mutta ei, mitä enemmän laihdun sitä lihavemmaksi itseni tunnen... Ei ole kaikki tässä pääkopassa ihan niinkuin pitäisi, mutta omaa psykoani lainatakseni "se on ihan normaalia, jokaisella on jossain vaiheessa sellaisia ajatuksia, että on ruma ja lihava". Huoh.

Mutta taitaa tuo ylläoleva vain kertoa sitä, että vaikka ahmiminen on toistaiseksi hanskassa, niin syömishäiriö ei todellakaan ole minnekään poistunut. Muuttunut vain erilaiseksi. Tässä sitä ollaan noidankehässä joka pyörii pyörii pyörii, eikä loppua näy ollenkaan...

Hahaa löysinkin netin villistä maailmasta kuvan MH ilmapallosta!

Ja tässä on Rainbow Dash joka koreilee toisessa ilmapallossa. Vähänkö koin erikoisen hetken kun katosin palloa ja mietin, että mikäköhän poni mahtaa olla kyseessä, hehehheh olisikohan vaikka Rainbow Dash! Ja uskokaa tai älkää, mutta se se oli :D

Ponin kuva otettu täältä