Yksinäisyys

Olen tässä viime aikoina miettinyt paljon yksinäisyyttä ja sen vaikutusta ihmiseen. Olen yksinäinen, hyvin hyvin yksinäinen. En ole varmaan koskaan tuntenut oloani näin yksinäiseksi, tosin en ole koskaan ollutkaan varsinaisesti yksin. Toki minulla on avomies joka pitää viikonloppuisin jonkin verran seuraa, mutta raskaan työpäivän jälkeen hänkin haluaa mieluusti olla itsekseen ja pelata tietokonepelejä tms. Minkä kyllä ymmärrän hyvin. Mutta kun on koko viikon yksin, niin sitä kaipaisi seuraa, edes silloin viikonloppuisin.

Vuosien varrella olen aina ollut sosiaalinen ja minulla on ollut iso kaveriporukka. Mutta vanhemmiten kaverit katoavat tai alkavat elämään omaa elämäänsä ja viihtyvät paremmin kotona perheen parissa kuin kaverin luona nyhjäämässä :D Ja tietysti sekin on vähentänyt kavereita, että en sairauteni takia pääse liikkumaan paljoa, en pääse mökkiretkille, enkä tällä hetkellä paljoa kauppaa pidemmäs. Toki ne parhaimmat ystävät jotka jaksavat roikkua menossa mukana tulevat välillä käymään täällä mikä onkin aivan ihanaa. Mutta ihmiselle, joka on tottunut hengaamaan jonkun kanssa joka päivä, käy seuranpuute pahaksi kun näkee ystäviä pari kertaa kuukaudessa.

Yksitellen kaverit jäävät elämästä pois, joko perheen perustamisen takia tai sitten eivät vain jaksa hengailla sairaan ihmisen kanssa (molemmat ihan ymmärrettäviä). Muutenkin, ei ole ystävien tehtävä toimia jonkinlaisina yksinäisyyden poistajina tai auttajina tms.  Jos olisin töissä, en varmaan edes valittaisi yksinäisyydestä. Silloin saisi sitä sosiaalista kontaktia töissä joka päivä ja se ystävien tapaaminen pari kertaa viikossa olisi ihan tarpeeksi. Mutta kun makoilee vain täällä kotona itsekseen miettimässä elämän syntyjä syviä, niin sitä huomaa pikkuhiljaa tulevansa mökkihöperöksi. Samoin sellainen sosiaalinen osaaminen alkaa kuolla... En ole koskaan pelännyt sosiaalisia tilanteita, olen ihan mielelläni mennyt vaikka bileisiin joissa tunnen vain pari ihmistä (kunhan jonkun edes tunnen) mutta nyt ei tulisi mieleenkään. Kaikki lähteminen sosiaalisiin tapahtumiin on todella vaikeaa, etenkin kun ei ole ketään kenen kanssa lähtisi. Onhan noita kaikenlaisia tukea antavia järjestöjä sun muita, mutta en osaa enää ystävystyä ihmisten kanssa. Menen jonnekin tapaamiseen/tapahtumaan ja istun vain itsekseni nurkassa. Jos joku tulee juttelemaan niin toki juttelen mielelläni takaisin. Mutta siihen se jää ja tyyppi lähtee ennemmin tai myöhemmin pois. Suhteiden luominen toisiin ihmisiin vaikeutuu vuosi vuodelta.

Toisekseen erinäisten mielenterveysjärjestöjen tapaamisista on tosi vaikea löytää itseni kaltaisia ihmisiä. Kenessäkään ei siis ole mitään vikaa, mutta en vain itse tunne millään tasolla kuuluvani joukkoon.  Millaiseen joukkoon sitten kuuluisin? Siitä ei ole aavistustakaan. Olen huomannut myös sen, että en kestä näitä "askarrellaan paskarrellaan" kaverin kanssa-ryhmiä. Ne ovat ihan kivoja jne. Ja niistä on varmasti monelle hyötyä mutta itseäni alkaa vain ahdistaa koska niissä ei ole mitään päämäärää. Tarvitsisin jonkinlaisen päämäärän, jotta tekeminen olisi miellyttävää. Opiskeleminen oli ihanaa, koska tiesin, että kun teen töitä niin saan ammatin... Työtä tein, jottain sain palkkaa ja sekin tuntui ihan hyvältä vaikkei nyt sinänsä mitään sen suurempaa haastetta antanutkaan. Mutta askartelu, vaikka kivaa onkin, ei anna minulle loppupeleissä mitään. Ja koska en osaa luoda ystävyyssuhteita niin en onnistu saamaan kavereitakaan, muuta kuin sellaisia hyvän päivän tuttuja.

Mutta niin, olen yksinäinen... Ehkä myös syrjäytynyt tässä vaiheessa ainakin. Kuulostaa niin oudolta kutsua itseään syrjäytyneeksi, mutta sitä minä taidan olla. Riippuu tietysti sitä miten asiaa katsoo, mutta jos nyt oman ammattini kautta asiaa katson, niin kyllä, olen syrjäytynyt. Mikä tähän sitten auttaisi? Jaa-a... Opiskelu? Työn tekeminen, josta saisi jotain haastetta ja löytäisi opiskelu/ työkavereita.  No ne taitavat kuulua sinne menneeseen aikaan, joten pitäisi keksiä elämälleen jokin muu päämärä/merkitys. Mikä se sitten voisi olla? Noh, jos sen tietäisin en olisi syrjäytynyt :D

Mikäpä pahan tappaisi...

Eilen kävin sitten lääkärin kanssa juttelemassa tästä avanteesta ja mahdollisesta leikkauksesta ja siitä hiton kortisonista! Selitin kirurgille oman kantani ja mielipiteeni asiasta, että avanteen yläosassa oleva haava (se kohta missä suoli on ihon alla) ei tule menemään umpeen, ellei suolta saada leikkauksella nostettua ihon yläpuolelle (tai edes ihon tasolle).  Kirurgin mielipide puolsi tällä kertaa omaani! Hänen mielestään ei ole nyt mitään järkeä ensin syödä kortisonia yhden haavan takia, etenkin kun se ei välttämättä tilannetta edes auta. Joten nyt päädyttiin yhdessä siihen tulokseen, että pääsen kuin pääsenkin korjausleikkaukseen jossa avanne siirretään kokonaan toiseen paikkaan ja haavauma suljetaan leikkauksella. Jännä miten asiat voivat mennä "emme voi tehdä korjausleikkausta kun ei se auttaisi kuitenkaan" siihen, että nyt sitten voidaankin tehdä korjausleikkaus... Tosin kyseessä on vähän isompi leikkaus, sillä pelkkä avanteen paikan korjaaminen ei riitä, vaan suolta täytyy käydä sisältä irrottelemassa jne. Joten joudutaan avaamaan taas koko vatsa. Meinasin jo, että varmaan ei ihan tarvitse yhtä pitkään olla sairaalassa kuin viimeksi, mutta kuulemma voi olla, että menee se parikin viikkoa, kuten viimeksi. No tärkeintä on nyt se, että saadaan edes jotain tuolle avanteelle tehtyä.

Yritän ajatella positiivisesti mutten liian positiivisesti. En enää koskaan ainakaan sano, että asiat eivät voi pahemmaksi mennä :D Kyllä ne voivat AINA mennä pahemmaksi. Taitaa tällä leikkauksella mahdollisuudet jakautua 33% mahdollisuus, että tilanne menee pahemmaksi, 33% mahdollisuus, että tilanne on leikkauksen jälkeen sama kuin sinne mentäessä ja 33% mahdollisuus, että leikkaus oikeasti auttaa. Mutta otan nuo mahdollisuudet kyllä vastaan, sentään on edes jokin mahdollisuus vähän paremmalle tulevaisuudelle!

Nyt sitten odottelen sen 3-6kk, että pääsen leikkaukseen (kevään aikana). Toivottavasti ei mene kesälle asti, koska se olisi kyllä yhtä helvettiä, leikkaus helteessä... Yyyh! Toinen asia mikä on mietityttänyt on se, että kirurgi kertoi patologin löydöksistä kuolleesta j-pussistani. Syöpää tms. ei löytynyt, mutta kuulemma j-pussi oli niin pahasti tulehtunut, että patologi ihmetteli miten kukaan on voinut niin tulehtuneen, haavaisen ja kuroutuneen j-pussin kanssa edes elää (no eihän sen kanssa kauheasti elänytkään). Ihmettelen tuota koska kirurgi joka minua on tähystänyt (ja tähysti mm. kuukasi ennen leikkausta) on aina sanonut, että tulehduksen määrä ei vastaa oireitani, että j-pussissa on selkeästi tulehdusmuutoksia ja pari haavaumaa, muttei mitään kovin vakavaa. Se mikä on ollut suurempi ongelma ovat pussissa ollut ahtauma ja se, että pussi oli alkanut kuroutua (eli pienentynyt). Tämän vuoksi mm. B-todistuksissani ei ole koskaan mainittu kaikkia vaikeita oireitani, koska ne eivät ole olleet löydösten kanssa samalla linjalla. Eli  miten voi olla, että tähystyksessäkään ei ole huomattu miten vakava tilanne on ollut? Tämä oli nyt vähän tällainen tilanne, että hengenlähtö olisi voinut olla lähellä, ellen olisi avannetta nyt päättänyt ottaa, että joku jossain vain sitten päätti ilmoittaa alitajunnalleni, että nyt olisi sitten ne viimeiset hetket tehdä päätös ennen kuin on myöhäistä. Pelottaa ajatella, miten moni toinen suolistosairaudesta kärsivä saa kuulla, ettei ole tulehdusta tms. Vaikka tilanne onkin oikeasti suht. vakava, tähystäjä ei vain ole sitä jostain syystä nähnyt (tai halunnut nähdä).

Mutta, hengissä ollaan... Joskaan tällä hetkellä se ei ehkä tunnu miltään suurelta voitolta. Katsotaan mitä mieltä olen vuoden parin kuluttua :) Mutta tällaista tänne. Leikkaukseen käypi tieni, jälleen kerran, vähän paremmilla mielin tosin kuin viimeksi ;)

Uusi vuosi, uudet kujeet

Hellou jälleen!
Nyt on joulut ja uudet vuodet juhlittu, joten alkaa se sama arki kuin ennenkin. Hirmuisen tyhjä tunne kun joulu on ollut ja mennyt eikä ole enää mitään mitä odottaa ja minkä eteen touhuta (ja shoppailla!). Paras joululahja tänä vuonna oli Dinsey Storesta avokin hankkima Frozen Delux doll set :P Olin sitä toivonut, mutta en uskonut, että moista saisin. Kaikkea muutakin kivaa toki lahjakasasta löytyi kuten mm. Ever After High Cherise Hood nukke, uusi reppu jne. Ja en voi valehdella, parit Barbietkin pukin kontista minulle löytyi :P


Joululahjarahat on jo käytetty, ostin niillä uusia vaatteita, lähinnä housuja kaipailin kun joudun kaikki farkkuni heittämään pellolle, eivät sovi avanteen kanssa mitenkään päin (avannehoitajan vakuutteluista huolimatta "avanteen kanssa voi käyttää ihan samoja vaatteita kuin ennenkin"... Joopa joo, oikeampi lausahdus olisi, että "jotkut onnekkaat voivat käyttää avanteen kanssa samoja vaatteita kuin ennenkin, muttei kaikki"). Kävin ihan piruuttani kokeilemassa myös äitiysfarkkuja H&M mallistosta ja nyt harmittaa, etten jo j-pussin kanssa keksinyt moisia! Ne ovat todella mukavat, ihanan joustavat ja pehmeät vatsan kohdalta, eivät purista avannetta tai kipeää vatsaa ollenkaan! Ja mikä parasta, voi ostaa ihan oman kokoiset housut, ei tarvitse ostaa kokoa paria isompia roikkureleitä :) Joka tapauksessa, nyt on vähän vaatteita osteltu ja ulkona lumessa (ja tätä nykyä rännässä) rämmitty ja nuuskittu talvisia ilmoja :) Lunta toivoisin jälleen tulevaksi piakkoin, mutta saa nyt nähdä. Eiköhän tälle talvelle vielä uudet lumikelit saada.

Tänään kävin avannehoitajan juttusilla ja jälleen hän heitti ilmaan, että taitaa minulla kuitenkin ollakin se ihotauti joka aiheuttaa tämän haavauman avanteen vierelle. Ainoa keino päästä siitä irti on kortisonikuuri... Kyllä, aivan oikein KORTISONIKUURI! Olen viimeksi 16-vuotiaana syönyt kortisonia ja silloin vannoin, että oli tilanne miten paha tahansa niin sitä lääkettä en enää elimistööni pistä. Enpä olisi koskaan uskonut, että tämän helvetin avanteen takia joudun sitäkin järkyttävää myrkkyä elimistööni tunkemaan. Tervetuloa 20 liikakiloa jotka olen juuri kovalla työllä saanut takaisin, kuukausien unettomuus, hirveä kivulias turvotus ja haavaumat limakalvoilla, hengitysvaikeudet jne. Siinä on sitten kiva lääke. Pahempi melkein kuin yksikään sairaus. Mutta jos tuota haavaa ei saada hoidettua pois, niin en pääse korjausleikkaukseen...

Huomenna olisi aika lääkärille. Siellä keskustellaan kipulääkityksestä (syön siis edelleen ihan samoja lääkkeitä kuin ennen leikkausta), tuosta helvetin kortisonikuurista ja sitten mahdollisesta leikkauksesta jolla tätä avannetta saataisiin edes vähän inhimillisempään kuntoon. Viimeksi lääkäri oli leikkauksen kannalla, mutta nämä lääkärit nyt muuttaa mieltää aina sen naamavärkin mukaan melkein, että katsotaan nyt mitä tämä huominen lekuri on mieltä. Helvetti, että taas vituttaa! En olisi uskonut, että avanne vie tähän tilanteeseen. Sain siis pahimman avannehelvettini ja siihen päälle vielä vähän lisää ongelmia, niitä kun ei ilmeisesti ollut jo tarpeeksi. No katsotaan nyt miten käy.

Lunta kovasti kaipailisin! Eiköhän sitä tänä talvena vielä tule, mutta nämä kurakelit alkaa ottaa jo päähän. Kunnon pakkanen ja paljon lunta (muttei jäätä kiitos!). Siksipä nuo jouluisat lumiset kuvat, jos vaikka äiti Maa vähän kuuntelisi ja heittäisi meitä kunnon lumimyrskyllä :P

Niin ja HYVÄÄ UUTTA VUOTTA 2015 kaikille :)