Hengissä ollaan.

Muah. Tässä onkin tosiaan mennyt ihan älyttömästi aikaa siitä kun olen viimeksi postannut. Ei vain ole enrgiaa kirjoitella paljoa mitään. Elo avanteen kanssa ei ole kovin kummoista eikä oikein ole mitään kovin erikoista kerrottavaa. Sohvalla makoilen ja odottelen josko se elämä joskus vaikka alkaisi. Pitäisi varmaan pistää blogi kokonaan nukkumaan mutta jotenkin olen ajatellut, että jossain vaiheessa sitten taas jaksaa. Mutta ei nyt näytä jaksavan...

Mutta hengissä ollaan :) Positiivista sekin. Ei sillä, että elämä nyt täyttä paskaa olisi mutta ei vain tunnu olevan mitään kerrottava.

Joten katsellaan mitä blogille tässä nyt tapahtuu. Jatkuuko vaiko ei.

Kiitokset kaikille ihanista viesteistä ja kommenteista joita olen saanut <3 ja anteeksi, että tosiaan päivittelen näin huonosti :(

Kuulumisia

Heipparallaa taasen.

En olekaan tosiaan postaillut aika pitkään aikaan kuulumisia. Hengissä ollaan, edelleen (mikäpä pahan tappaisi). Kesäkuussa kävin uudessa leikkauksessa avanteen tiimoilta ja nyt on avanne vaihtanut puolta, sitä on yritetty vetää vähän ylemmäs ja paikkaa siirretty kauemmas navan seutuvilta. Avanteen kanssa sujuu ihan jees fyysisesti. Se on hyvällä paikalla (oikein hyvällä), aika matala mutta ei sentään osittain ihon alla niinkuin viimeksi. Ja nyt voin käydä suihkussa ihan milloin haluan (JEE!) joskin uiminen ei kyllä onnistu ilman jotain lisäsuojia mutta enpä varmaan rannalle kehtaisi muutoinkaan mennä... Harmi sinänsä koska ainoa liikunta muoto jota todella rakastan on uiminen... Olen myös aika hyvin tottunut tähän pussukkaan mahalla. Tunnen se edelleen koko ajan ja ärsyttää kun se rapisee ja kutisee (olen allerginen sidokselle jota joudun käyttämään) mutta kaikkeen tottuu. Kuljen kotonakin välillä ihan vain alkkarit päällä eikä mieskään paljoa ole pussiani kommentoinut alkuihmettelyn jälkeen. Aletaan selkeästi molemmat tottua tähän :D Mikä on ihan erinomaisen hyvä juttu. Ainoa mikä edelleen ketuttaa vietävästi on se, että pitää vaihtaa sidokset joka päivä eikä tämän kanssa voi harrastaa liikuntaa muuta kuin ennen sidoksen vaihtoa. Mutta... No tavallaan olen siihen jo tottunut. Pitää vain yrittää ympätä elämä avanteen ympärille mahdollisimman joustavasti.

Painon kanssa painin edelleen myös. Olo on aika kauhean plösöinen ja joka päivä on yhtä sisäistä taistelua sen kanssa että syökö vaiko eikö ja jos syö niin mitä syö... Ja sitten sitä syö liikaa, masentuu ja syö vielä vähän lisää. Etenkin jos on edellisen päivän ollut melkein syömättä. Pahinta on kait se, että ahtaumien takia ruokavalio on suoraan sanottuna ihan hirveä. Kuinka moni pääsee sanomaan, että syö melkein päivittäin sipsejä ja juo coca-colaa litroittain terveydellisistä syistä :D Pitää vain tajuta se, että ruoka on ja tulee aina olemaan suurin viholliseni jota rakastan aivan liikaa. Mutta painon pudotus on edelleen koko ajan takaraivossa ja mukavana ahdistuksen aiheena. Jotain kivaa sentään! Voin käyttää niitä tiukkoja mekkoja joita rakastan ihan ilman mitään alusvaatesysteemejä (siis vain pikkarit, ei mitään tuki/suoja hirvityksiä joita vihaan). Eikä pussi näy minnekään.Tässäpä pari kuvaakin (ja joo joo isojen tyttöjen ei pitäisi käyttää tiukkoja vaatteita kun se on niin rumaa, mutta voi voi. Ketä häiritsee niin voi katsoa muualle! I love my skimpy dresses!) Mutta jokatapauksessa, ei näy pussia. Vähän jotain pullotusta tuossa sivukuvassa jos haluaa tosi tarkkaan tutkia, mutta asiaa tietämättömille se näyttää vain pieneltä mahapömpöltä (originaalin pömppiksen lisäksi :D). Ja alla tosiaan ihan vain pikkuhousut, ei mitään muuta ja pussukka on vielä housujen päällä eikä alla. Yksiosaiset sidokset rulettaa. Farkkujen ja housujen kanssa on vähän hankalampi kun ne hankaavat juuri siitä avanteen keskeltä mutta sitä varten käytän lähinnä äitiysfarkkuja. Ehkä jossain vaiheessa jos saa itseään pienemmäksi niin voisi ostaa normifarkut ja kokeilla miltä tuntuu... Saapi nähdä :)

Mutta kyllä tämä taas tästä. Katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Nyt odottelen kuntoutustukipäätöstä josko saan sitä tammikuun loppuun. Veikkaan että tukea ei tule joten joudun jäämään kokonaan työttömyystuelle joka onkin sitten niin pieni, että sillä ei meikäläinen maksele muuta kuin pakolliset laskut. Ollaan muuttamassa onneksi pienempään ja halvempaan asuntoon jotta miehekkeellä on sitten varaa tarvittaessa maksaa koko vuokra (jep tunnen oloni jo aikamoiseksi loiseksi). Mutta odotellaan nyt vielä hetki rauhassa josko sieltä vaikka tuliskin positiivinen päätös. Kuka noista aina tietää...

Oi ja lisäksi olen ihan rakastunut! Näyttelijään, ei yhtään sen enempää tai vähempää XD Valitettavasti tunne ei ole molemmin puolinen kun tyyppi asuu toisella puolella maapalloa eikä ole koskaan kuullutkaan meikäläisestä mutta mitäpä pienistä. Mieskauneutta ei maailmassa ole koskaan liikaa, joten tässä teillekin ;)

Käsi ylös ketä vituttaa?

Hellou taasen. Käytiin tuossa miehekkeen kanssa vuosipäivää juhlistamassa pienellä risteilyllä (ihan vain perus tylsä 22h risteily Tallinkilla). Ensimmäistä kertaa vaihdoin sidokset jossain muualla kuin kotona ja hommat toimi oikein hyvin, ei mitään ongelmia vaikka etukäteen vähän jännitin (toivottavasti siivoojatäti/setä ei käy tonkimassa kovin tarkasti roskista... Yllätys voi olla aika ikävä). Mutta se kyllä kirpaisi aika pahasti kun jouduin ruokailun aikana käymään tyhjentämässä pussukkaan kahteen otteeseen (ruokailu kesti about tunnin verran). Se harmitti todella paljon. Myöhemmin illalla myös huomasin, että jos haluan olla ilman pullottavaa etumusta niin pakko käydä tyhjentämässä puolen tunnin välein (tai useammin). J-pussin kanssa sentään alkoholi ja lääkkeet auttoivat niin, että pystyi yhden illan suht rauhassa olemaan, mutta avanteen kanssa ei. Muutenkin tämän paskapussin kanssa ihmiset ympärillä jo huomaa, että jotain outoa tyypissä kun taas j-pussin kanssa ei tarvinnut ulkoisia asioita miettiä. Eli tällä hetkellä en ole taas kovin positiivisilla mielin pussin kanssa liikenteessä. Kait tähän veskiraviin tottuu kun siihen edelliseenkin tottui. Nyt se vain tuntuu jotenkin paljon rankemmalta...

Mutta jotain positiivista se, että pussi ei näkynyt (ellei unohtanut tyhjentää) ulospäin vaikka päällä oli suhteellisen tiukka mekko (okei, who am I kidding, TOSI tiukka mekko). Nämä yksiosaiset pussit on ihan huippuja kun ne piiloutuvat niin hyvin (etenkin jos on vähänkään vartalonmyötäisempää joka tavallaan pitää sen pussin paikoillaan, melkein löysemmällä paidalla sen huomaa paremmin). Toivon niin, että pystyn käyttämään edelleenkin seuraavan leikkauksen jäljiltä näitä yksiosaisia myös. Kaksiosaiset kun tuntuu niin hankalilta ja näkyy selkeämmin.

Sain viime viikolla myös lappua kotiin sairaalasta, että leikkausta on siirrettykin kivasti kahdella viikolla eteenpäin. Sekös kiva onkin kun mies oli jo ottanut kesäloman leikkauksen ajaksi ja sen jälkeiselle ajalle. Ei muuta kuin nyt yritetään, että pomo suostuu uuteen kesäloma-aikaan ja sairaaslta ei oteta yhteyttä TAAS uuden leikkausajan kanssa. Sekin hirvittää, että leikkaus on kesäkuussa jolloin tunnetusti suomen sairaalat on vaarallisia paikkoja kun lekurit, kirurgit sun muut jäävät kesälomilleen... Että jos jotain leikkauksen jälkeistä ongelmaa tulee niin voi olla, että olen omillani (tai jonkun terveyskeskusken varassa).

Mutta ei tänne sen kummoisempia. Naimisiin menosta ollaan puhuttu jonkin verran tässä lähiaikoina mutta nyt olen vähän herännyt sieltä haavemaailmasta ja tajunnut, että se naimisiin meno ei ole meikäläisen kohdalla millään tasolla fiksua, järkevää tai käytännöllistä. Jälleen yksi haave murskattuna mutta mitäpä tuosta, ei ole ensimmäinen eikä varmasti viimeinen. Jos olisin silloin teininä tiennyt mistä kaikesta joutuu aikuisena luopumaan ja miten elämä voi olla hankalaa vammaisena/sairaana niin... Noh, ehkä on hyvä etten tiennyt. Mutta näillä taas eteenpäin niinkuin yleensä.

Elämä on...

Pakko kertoa, että olen nyt saanut päätökseen 30 päivän kyykkyhaasteen ja kyllä kuulkaas huomaa eron! Suosittelen ihan kaikille, ainoa hankaluus noissa kyykyissä on se, että ne alkaa käydä aikamoisen tylsäksi kun on päässyt 100 kyykkyyn asti :D On tässä se muutama kilokin tippunut, mutta pelkästään se ei selitä pepun ja reisien muodon muokkaantumista. Mitään ihmeistä ei siis ole tapahtunut, mutta huomattava muutos kylläkin. Kyykkyjä aion jatkaa edelleen, joskin painon kera. Kesälle 2017 sitten sellainen  piukea fitness peppu :D (dream on!)

Yleensä kevät saa aikaiseksi ihan älyttömän masennuksen aallon mutta tänä keväänä moista ei ole kuulunut (toistaiseksi). En ole ihan varma mistä moinen voi johtua, mutta olen ihan tyytyväinen nykyiseen olotilaani. Tuntuu kuin alkaisi pikkuhiljaa heräilemään yli viiden vuoden pitkästä unesta. Mitenköhän sellaiset ystävät suhtautuvat jotka eivät ole koskaan oikein törmänneet siihen oikeaan minuun. Joskaan en nyt vielä ala juhlia, sillä masennus on siitä paska tauti, että se saattaa hetken kiusata ja päästää otteestaan kunnes sitä suistuukin vielä pahemmin radaltaan. Mutta jostain sitä energiaa on tullut vähän lisää. Olen aloittanut mm. kirjoittamisen jota rakastan, mutten ole vuosiin jaksanut pitkäjänteisesti tehdä. Nyt on jo parit fan ficit lemppari elokuvasta melkein valmiita ja lisääkin on tiedossa ihan varmasti, kunhan ensin saan nämä edelliset pois päästäni ja paperille. Mahtavinta on ollut huomata, että osaan kuin osaankin kirjoittaa fiktiivisiä tekstejä myös englannin kielellä, joka itseasiassa tuntuu jopa luonnollisemmalta kirjoittaa. Suht simppeliä tekstiähän minä kirjoitan, että mitään kovin korkealentoisia juttuja en enkuksi ole kirjoitellut. Nyt pitäisi vain keksiä joku paikka minne voisi noita kirjoituksiaan laittaa jakoon... Jos nyt kukaan haluaa meikäläisen tarinoita edes lukea, aikamoista K18 kamaa kuitenkin... :D

Olen taas löytänyt pientä iloakin tuosta liikunnasta. Minähän vihaan liikuntaa, oli se sitten melkein mitä tahansa (paitsi kamppailulajit ja uiminen jotka molemmat ovat poissa laskuista meikäläiselle nykyään). Mutta olen taas alkanut jopa kaivat juoksulenkkejäni. Parasta aikaa tyhjentää pää ja pistää musiikki kuulokkeisiin pauhaamaan, välillä tekisi kesken juoksun pistää tanssiksi :D Mutta jotain elonmerkkejä alkaa täällä päässä näkyä, sellaisia joita ei ole vuosiin näkynyt tai kuulunut. Katsotaan nyt mihin tuo uusi leikkaus johtaa, josko se toisi helpotusta elämään tai sitten vie pahemmin pimeisiin syövereihin jos se epäonnistuu. Mutta se jäänee nähtäväksi.

Tämä päivä on ihan jees päivä, mitä en olisi koskaan uskonut sanovani :D Eikä mitään erikoista ole tapahtunut. Taidanpa siis palata hetkeksi mielikuvitusmaailmaani komeiden miesten saartamaksi, kyllä kirjoittaminen on hyvää terapiaa :D

Elämää, ei sen enempää

En olekaan kirjoitellut tänne pitkiin aikoihin. Osittain siitä syystä, ettei ole oikein ollut mitään sanottavaa... Osittain siksi, ettei ole myöskään tapahtunut mitään sen kummoisempaa mistä olisi jaksanut kirjoitella. Kuulumisia sen verran, että nyt minulla on toukokuussa tulossa toinen leikkaus avanteen takia, sen paikkaa korjataan ja yritetään nostaa sitä hieman ylemmäs. Tässä parin-kolmen kuukauden aikana on sen verran tapahtunut muutosta, että painoa on pikkaisen lähtenyt pois, joten avanne on pikkiriikkisen tullut näkyviin paremmin. Se ei ole enää varsinaisesti ihon alla, vaan aivan ihon tasalla (tai siis osa siitä). Nykyään joudun kuitenkin vaihtamaan laatan joka päivä, kerran tai kaksi koska kaikki tulee iholle jo muutama tunti vaihdon jälkeen. Sekin johtuu varmaan osittain siitä, että on lähtenyt vähän fylliä, niin laatat istuvat vielä huonommin. Toinen syy on se, että olen alkanut taas harrastaa jonkinlaista liikuntaa, jotta saisi tuota painoa pois. Ja kun vähänkin liikkuu, niin laatta alkaa heti vuotaa ja se pitää vaihtaa. Siksipä teen kaiken päivän liikunnan aamulla, ennen laatan vaihtoa (on muuten tuskaisaa yrittää kaikki pakollinen liikunta tunkea tuohon tiettyyn aikajanaan, etenkin kun pakolliset rutiinit ovat aina olleet ahdistavia).

Painoa olen saanut jopa hikiset 6 kg tiputettua 4kk aikana. Eli ei kovin kummoisesti, mutta paino ei vain tunnu tippuvan vaikka mitä tekisi. Tällä hetkellä olenkin erittäin vähäkalorisella ruokavaliolla (n. 900kcl per päivä) ja harrastan liikuntaa joka päivä (kevyttä käveliä, juoksua, reipasta kävelyä, kyykkyhaaste, punnerrushaaste ja tanssi). Liikkuminen on aikamoisen tuskaisaa, avanteen takia siis, mutta pakko liikkua jos haluaa, että se paino tippuu edes sen vähän mitä sen nyt on saanut tippumaan. Tarkoituksena oli, että ennen leikkausta saisi painon kunnolla tippumaan, jotta leikkauksen tulos olisi parempi kuin aikaisemmin. Meikäläisen kroppa ei vain ole asiasta samaa mieltä ja pitää kiinni joka himputin kilosta ja kalorista niin tiukasti, että ihmettelen miten avanteelliselle ihmiselle laihduttaminen voi olla näin ison työn takana. Tosin, mitä nyt olen ihmisten kanssa jutellut, niin on aika yleistä, että avanteen kanssa painonhallinta on hankalampaa kuin ennen avannetta. Sain siis alunperin edellisen laihdutuskuurin aikana painoni laskemaan 120kg- 85kg. Siitä paino sitten kuitenkin hiipi ennen avanneleikkausta tuonne 93kg paikkeille. Nyt taas päässyt 87kg ja tavoitteena olisi ollut 80kg ennen leikkausta. No se ei ole nyt mitenkään mahdollista, mutta jos nyt 5 viikossa saisi edes sen 2kg pois niin kait se on pakko olla tyytyväinen siihenkin. Tässäpä olisi Jutta Gustafsbergille kunnon pala purtavaksi!!!

Jotain kivaakin sentään. Olen päässyt taas kirjoittamisen maailmaan mukaan ja nyt tietokone sauhuaa jos jonkinlaista kirjoitusta, suomeksi ja englanniksi. :D Ihan vain sellaista omaksi iloksi kirjoittamista, fan ficciä sun muuta. Mutta pitää sentään mielen vähän edes touhussa, niin ei kerkeä ihan täysin aivot sammaloitumaan.

Kävimme eilen ystävän kanssa Insurgent-elokuvan ensi-illassa, päätettiin jopa vähän pukeutua tuota leffaa varten, koska elämä on elämistä varten :D Pistettiin siis Faction asut päälle ja eikun leffaan. Sen jälkeen käytiin vähän herkuttelemassa kun lempihahmoni elokuvassa kuolee ja pitihän sitä surra viskaamalla etanoita ja pizzaa naamaan. Tänään taas takaisin dieetin pariin uusin voimin.

Yksinäisyys

Olen tässä viime aikoina miettinyt paljon yksinäisyyttä ja sen vaikutusta ihmiseen. Olen yksinäinen, hyvin hyvin yksinäinen. En ole varmaan koskaan tuntenut oloani näin yksinäiseksi, tosin en ole koskaan ollutkaan varsinaisesti yksin. Toki minulla on avomies joka pitää viikonloppuisin jonkin verran seuraa, mutta raskaan työpäivän jälkeen hänkin haluaa mieluusti olla itsekseen ja pelata tietokonepelejä tms. Minkä kyllä ymmärrän hyvin. Mutta kun on koko viikon yksin, niin sitä kaipaisi seuraa, edes silloin viikonloppuisin.

Vuosien varrella olen aina ollut sosiaalinen ja minulla on ollut iso kaveriporukka. Mutta vanhemmiten kaverit katoavat tai alkavat elämään omaa elämäänsä ja viihtyvät paremmin kotona perheen parissa kuin kaverin luona nyhjäämässä :D Ja tietysti sekin on vähentänyt kavereita, että en sairauteni takia pääse liikkumaan paljoa, en pääse mökkiretkille, enkä tällä hetkellä paljoa kauppaa pidemmäs. Toki ne parhaimmat ystävät jotka jaksavat roikkua menossa mukana tulevat välillä käymään täällä mikä onkin aivan ihanaa. Mutta ihmiselle, joka on tottunut hengaamaan jonkun kanssa joka päivä, käy seuranpuute pahaksi kun näkee ystäviä pari kertaa kuukaudessa.

Yksitellen kaverit jäävät elämästä pois, joko perheen perustamisen takia tai sitten eivät vain jaksa hengailla sairaan ihmisen kanssa (molemmat ihan ymmärrettäviä). Muutenkin, ei ole ystävien tehtävä toimia jonkinlaisina yksinäisyyden poistajina tai auttajina tms.  Jos olisin töissä, en varmaan edes valittaisi yksinäisyydestä. Silloin saisi sitä sosiaalista kontaktia töissä joka päivä ja se ystävien tapaaminen pari kertaa viikossa olisi ihan tarpeeksi. Mutta kun makoilee vain täällä kotona itsekseen miettimässä elämän syntyjä syviä, niin sitä huomaa pikkuhiljaa tulevansa mökkihöperöksi. Samoin sellainen sosiaalinen osaaminen alkaa kuolla... En ole koskaan pelännyt sosiaalisia tilanteita, olen ihan mielelläni mennyt vaikka bileisiin joissa tunnen vain pari ihmistä (kunhan jonkun edes tunnen) mutta nyt ei tulisi mieleenkään. Kaikki lähteminen sosiaalisiin tapahtumiin on todella vaikeaa, etenkin kun ei ole ketään kenen kanssa lähtisi. Onhan noita kaikenlaisia tukea antavia järjestöjä sun muita, mutta en osaa enää ystävystyä ihmisten kanssa. Menen jonnekin tapaamiseen/tapahtumaan ja istun vain itsekseni nurkassa. Jos joku tulee juttelemaan niin toki juttelen mielelläni takaisin. Mutta siihen se jää ja tyyppi lähtee ennemmin tai myöhemmin pois. Suhteiden luominen toisiin ihmisiin vaikeutuu vuosi vuodelta.

Toisekseen erinäisten mielenterveysjärjestöjen tapaamisista on tosi vaikea löytää itseni kaltaisia ihmisiä. Kenessäkään ei siis ole mitään vikaa, mutta en vain itse tunne millään tasolla kuuluvani joukkoon.  Millaiseen joukkoon sitten kuuluisin? Siitä ei ole aavistustakaan. Olen huomannut myös sen, että en kestä näitä "askarrellaan paskarrellaan" kaverin kanssa-ryhmiä. Ne ovat ihan kivoja jne. Ja niistä on varmasti monelle hyötyä mutta itseäni alkaa vain ahdistaa koska niissä ei ole mitään päämäärää. Tarvitsisin jonkinlaisen päämäärän, jotta tekeminen olisi miellyttävää. Opiskeleminen oli ihanaa, koska tiesin, että kun teen töitä niin saan ammatin... Työtä tein, jottain sain palkkaa ja sekin tuntui ihan hyvältä vaikkei nyt sinänsä mitään sen suurempaa haastetta antanutkaan. Mutta askartelu, vaikka kivaa onkin, ei anna minulle loppupeleissä mitään. Ja koska en osaa luoda ystävyyssuhteita niin en onnistu saamaan kavereitakaan, muuta kuin sellaisia hyvän päivän tuttuja.

Mutta niin, olen yksinäinen... Ehkä myös syrjäytynyt tässä vaiheessa ainakin. Kuulostaa niin oudolta kutsua itseään syrjäytyneeksi, mutta sitä minä taidan olla. Riippuu tietysti sitä miten asiaa katsoo, mutta jos nyt oman ammattini kautta asiaa katson, niin kyllä, olen syrjäytynyt. Mikä tähän sitten auttaisi? Jaa-a... Opiskelu? Työn tekeminen, josta saisi jotain haastetta ja löytäisi opiskelu/ työkavereita.  No ne taitavat kuulua sinne menneeseen aikaan, joten pitäisi keksiä elämälleen jokin muu päämärä/merkitys. Mikä se sitten voisi olla? Noh, jos sen tietäisin en olisi syrjäytynyt :D

Mikäpä pahan tappaisi...

Eilen kävin sitten lääkärin kanssa juttelemassa tästä avanteesta ja mahdollisesta leikkauksesta ja siitä hiton kortisonista! Selitin kirurgille oman kantani ja mielipiteeni asiasta, että avanteen yläosassa oleva haava (se kohta missä suoli on ihon alla) ei tule menemään umpeen, ellei suolta saada leikkauksella nostettua ihon yläpuolelle (tai edes ihon tasolle).  Kirurgin mielipide puolsi tällä kertaa omaani! Hänen mielestään ei ole nyt mitään järkeä ensin syödä kortisonia yhden haavan takia, etenkin kun se ei välttämättä tilannetta edes auta. Joten nyt päädyttiin yhdessä siihen tulokseen, että pääsen kuin pääsenkin korjausleikkaukseen jossa avanne siirretään kokonaan toiseen paikkaan ja haavauma suljetaan leikkauksella. Jännä miten asiat voivat mennä "emme voi tehdä korjausleikkausta kun ei se auttaisi kuitenkaan" siihen, että nyt sitten voidaankin tehdä korjausleikkaus... Tosin kyseessä on vähän isompi leikkaus, sillä pelkkä avanteen paikan korjaaminen ei riitä, vaan suolta täytyy käydä sisältä irrottelemassa jne. Joten joudutaan avaamaan taas koko vatsa. Meinasin jo, että varmaan ei ihan tarvitse yhtä pitkään olla sairaalassa kuin viimeksi, mutta kuulemma voi olla, että menee se parikin viikkoa, kuten viimeksi. No tärkeintä on nyt se, että saadaan edes jotain tuolle avanteelle tehtyä.

Yritän ajatella positiivisesti mutten liian positiivisesti. En enää koskaan ainakaan sano, että asiat eivät voi pahemmaksi mennä :D Kyllä ne voivat AINA mennä pahemmaksi. Taitaa tällä leikkauksella mahdollisuudet jakautua 33% mahdollisuus, että tilanne menee pahemmaksi, 33% mahdollisuus, että tilanne on leikkauksen jälkeen sama kuin sinne mentäessä ja 33% mahdollisuus, että leikkaus oikeasti auttaa. Mutta otan nuo mahdollisuudet kyllä vastaan, sentään on edes jokin mahdollisuus vähän paremmalle tulevaisuudelle!

Nyt sitten odottelen sen 3-6kk, että pääsen leikkaukseen (kevään aikana). Toivottavasti ei mene kesälle asti, koska se olisi kyllä yhtä helvettiä, leikkaus helteessä... Yyyh! Toinen asia mikä on mietityttänyt on se, että kirurgi kertoi patologin löydöksistä kuolleesta j-pussistani. Syöpää tms. ei löytynyt, mutta kuulemma j-pussi oli niin pahasti tulehtunut, että patologi ihmetteli miten kukaan on voinut niin tulehtuneen, haavaisen ja kuroutuneen j-pussin kanssa edes elää (no eihän sen kanssa kauheasti elänytkään). Ihmettelen tuota koska kirurgi joka minua on tähystänyt (ja tähysti mm. kuukasi ennen leikkausta) on aina sanonut, että tulehduksen määrä ei vastaa oireitani, että j-pussissa on selkeästi tulehdusmuutoksia ja pari haavaumaa, muttei mitään kovin vakavaa. Se mikä on ollut suurempi ongelma ovat pussissa ollut ahtauma ja se, että pussi oli alkanut kuroutua (eli pienentynyt). Tämän vuoksi mm. B-todistuksissani ei ole koskaan mainittu kaikkia vaikeita oireitani, koska ne eivät ole olleet löydösten kanssa samalla linjalla. Eli  miten voi olla, että tähystyksessäkään ei ole huomattu miten vakava tilanne on ollut? Tämä oli nyt vähän tällainen tilanne, että hengenlähtö olisi voinut olla lähellä, ellen olisi avannetta nyt päättänyt ottaa, että joku jossain vain sitten päätti ilmoittaa alitajunnalleni, että nyt olisi sitten ne viimeiset hetket tehdä päätös ennen kuin on myöhäistä. Pelottaa ajatella, miten moni toinen suolistosairaudesta kärsivä saa kuulla, ettei ole tulehdusta tms. Vaikka tilanne onkin oikeasti suht. vakava, tähystäjä ei vain ole sitä jostain syystä nähnyt (tai halunnut nähdä).

Mutta, hengissä ollaan... Joskaan tällä hetkellä se ei ehkä tunnu miltään suurelta voitolta. Katsotaan mitä mieltä olen vuoden parin kuluttua :) Mutta tällaista tänne. Leikkaukseen käypi tieni, jälleen kerran, vähän paremmilla mielin tosin kuin viimeksi ;)