Läskien sota. Missä minä olen?

Tänään olikin taas sellainen erittäin mukava päivä. Miten aina viikonloput ovatkin niitä vaikeimpia kun on kahdestaan vain avokin kanssa ja tulee mietittyä asioita ihan liikaa. Jos en olisi päässyt uimaan, en tiedä mitä olisin tehnyt päästäkseni ahdistuksesta eroon. Mutta sitten vain apinan raivolla eteenpäin. Sainpahan uitua kaksi kilometriä tunnissa, mikä on ihan hyvin jos ajatellaan, että ensimmäisen kerran pari kuukautta sitten kun olin uimassa, niin meni 40 min 600m. Vähän on sitten sitä nopeutta ainakin tullut jos ei muuta (tai sitten se oli vain tämä sisäinen raivoava apina joka kiidätti veden läpi pikavauhtia).

Vihaan itseäni. Vihaan ulkonäköäni ja vihaan sitä millainen ihminen minusta on tullut. Viikonloppuisin tulee tosiaan aina mieleen, että mitä ihmettä avokkini oikein minussa näkee? Olen lihava ja muutenkin aika kuvottava ihminen. Oikein ahdistaa, kun en vain tajua miksi avokkini on minun kanssani. Mietin usein sitäkin, että pistäisin suhteemme poikki ihan vain siksi, ettei avokin tarvitsisi enää katsella minua. Hän kun on sellainen suhteellisen kiltti ihminen, ettei varmaan pystyisi itse pistämään poikki suhdettamme, ihan vain siksi, ettei minuun satu. Mutta minuun sattuu jo, koko ajan. Miten sellaisen voi selittää toiselle? Rakastan avomiestäni, mutta en rakasta itseäni. Kun ei rakasta itseään on todella vaikeaa antaa rakkautta toiselle. Huomaan usein, että heti kun mies koskettaa minua, suutun tai ahdistun, etenkin jos kyseessä on edes hivenen seksuaalinen kosketus. Miten mies voi haluta koskea minua, kun olen niin kuvottava läski hirviö? En itse koskisi itseäni, ellei minun olisi aivan pakko.

Olen huomannut, että olen menettänyt täysin oman sosiaalisen itseni. Nyt vasta tajuan, että syynä useimmiten ole sairauteni, (ainoastaan tapauksissa joissa tapaamispaikka on liian kaukana) niinkuin aina sanon. Kyllä ystäväni tietävät sairaudestani ja tajuavat, että joudun ravaamaan veskissä. Minua vain hävettää soluttautua takaisin entiseen ystäväpiiriini koska olen yksinkertaisesti niin ruma, etten kehtaa näyttää naamaani. Vietin marraskuussa kolmekymppisiäni ja sekin tuntui jälkikäteen aika ahdistavalta. Kaikki ystäväni, joista osaa en ollut tavannut jopa kolmeen vuoteen, näkivät nyt, että minkä näköinen oikein olenkaan. Muut ottivat valokuvia, minä en. En halunnut nähdä itseäni kuvista ja kohdata sitä todellisuutta, millaiseksi kuvottavaksi otukseksi olen muuttunut. Syy ei siis ole missään nimessä ystävissäni, he varmasti hyväksyvät minut sellaisena kuin olen. Syy on minussa, en osaa hyväksyä itseäni.

Olen yrittänyt muuttua, luoja että olenkin yrittänyt. Olen yrittänyt hyväksyä itseni, laihtua, leikkauttaa mahaani jne. Mutta mikään ei auta. Laihduttamalla en laihdu, en ole koskaan onnistunut laihduttamaan edes yhtä kiloa, sillä minä lihon joka kerta. Ainoa kerta jolloin olen laihtunut johtui siitä, että jouduin syömään liemiruokia nelisen kuukautta ja kävin samalla fyysisesti raskaassa työssä (jouduin kesken töiden sairaalaan mm. aliravitsemuksen vuoksi). Tuolloin laihduin ihan mukavasti, en edelleenkään ollut normaalipainoinen, mutta sellainen juuri sopiva. Muutaman vuoden sain huomiota ihan vain kävellessäni kadulla tiukoissa farkuissa, autostakin minulle vislailtiin ja ah, että minä nautin. Kerrankin sain olla huomioituna sen takia, että olin nätti, söpö, seksikäs... Ihan nyt miten kukakin asian näki. Mutta sitten menetin mojoni täysin... Eikä kyse ollut pelkästä lihomisestakaan, lakkasin vain pitämästä itsestäni. Ensin huomio väheni, kunnes loppui kokonaan, sen vielä kesti. Nykyään en saa huomiota, mutta minusta tuntuu, että ihmiset tuijottavat lähinnä säälien tai siksi, että olen kuvottava. Ihaillusta kuvottavaksi läskiksi. Se on aika kova paikka kenelle tahansa.

En tiedä miksi tästä jauhan, koska tässä asiassa kukaan ei minua osaa auttaa. Pitää vain saada joskus purkaa ne paskimmatkin tunteet vaikkei kukaan niitä tajuaisikaan. Eikä tällaisia asioita voi oikein kenellekään sanoa, sillä vastaukseksi tulee vain jotain yleispätevää löpinää, etenkin jos on kyse psykologista taikka lääkäristä. Sanoo kuka tahansa mitä tahansa niin se oma ääni pään sisällä on kuitenkin loppupeleissä se, joka kertoo mitä peilistä näen, oikeasti ja sievistelemättä. Jos voisin lakata syömästä, tekisin sen. Mutta jostain syystä minusta vain ei ole oikein mihinkään. Paitsi makaamaan sohvalla ja katsomaan televisiota. Harmi, ettei siitä voi tehdä uraa itselleen.

Valituksen vastapainona paljon kuvia!

Hohhoijaa. On tämä taas naurettavaa touhua. Alunperin siis lääkäri kirjoitti minulle kuntoutustukea elokuun loppuun  asti, ja tämä siis marraskuun aikoihin. Noh varmalta tuli sitten päätös helmikuussa, että toukokuun loppuun on kuntoutustuki. En tajua miksi se kolme kuukautta napattiin sieltä päästä pois... Nyt sitten hain TAAS uutta lääkärintodistusta kuntoutustukea varten ja lääkäri kirjoitti sen ELOKUUN LOPPUUN. Eli ihan saman mitä edellinenkin lääkäri. Voikohan olla ihan laillista, että Varma vaatii kaksi erillistä b-todistusta sitten kivasti tuosta kolmesta kuukaudesta. Ja rahaakin tuohon vain menee. Meikäläinen kun nykyään käy lekurissa lähinnä vain hakemassa b-todistuksen ja sanomassa heipat, puolustamassa sitä miksei tahdo avannetta ja selittämässä, että ei, vieläkään ei ole varaa probiootteihin jotka maksaisivat minulle 200e/kk (Kelahan ei luontaistuotteita korvaa).  Toivotaan nyt, että saisi sen kuntoutustuen tuon elokuun loppuun, etenkin kun ei ole mitään tietoa siitä koska sinne HUS:in omaan kuntoutushommeliin pääsee.

TIedän kyllä jo miten tässä tulee käymään. Aika kuntoutukseen tulee elokuussa ja sen vuoksi lekuri ei voi aikaisemmin kirjoittaa kuntoutustukea koska se kuuluu tehdä tuolla kuntoutuskeskuksessa. Ja koska siellä voi mennä jopa kuukausikin niin tarvittavat lausunnot sun muut saan sitten kotiin siinä lokakuun aikoihin (tällöin olen ollut jo kaksi kuukautta ilman rahaa). Sitten kun päätöstä tehdään siinä menee vielä 2-3kk. Eli nyt pitäisi jostain yrittää varuilta sitten säästää tuon palttiarallaa viiden kuukauden rahat. Ehanasti tämä byrokratia toimii. Ketuttaa, mutta pistänpä tähän kuvia, niin jos ei jaksa lukea valituksia voi vaikka katsella kuvat :D

Ihan ensimmäisenä kaksi lolimekkoa toinen tarkoitettu Noemille ja toinen Usvalle. Noemi on vähän paksumpi mutta huomaan, että aika samankokoiset mekkoset ovat. Mahtuvat kuitenkin molemmat hyvin omistajilleen. Valkoisessa pitäisi vielä hihat saada aikaiseksi koristeltua ja tuosta pinkistä puuttuu hihat vielä kokonaan :D





Sitten tarjolla olisi Maisalle hankitut kengät jotka ovat kaikki liian suuria (oikeasti suuria, näiden pituus taitaa olla pari senttiä). Etualalla tossu jonka itse tein Maisalle ja se onkin jonkin verran kenkiä pienempi (toinen tossu tulossa jossain vaiheessa). Kiva räpeltäminen näissä pienissä jutuissa :D

Sitten vuorossa ihana Hello-Kitty laatikko joka toimii nykyään ompelulaatikkonani. Ja tietysti hauvasta ja kilpparista oli pakko laittaa pari hassua kuvaa, ihan vain huvin vuoksi :P

Jorinaa jorinan kera.

Juuri totesin, että maailmassa on liikaa ihania nukkeja ja minulla liian vähän rahaa. Täytyy alkaa oikein säästämään ihan oikeasti, että saa taas jonkun nuksun ostettua. Nyt kun tuskin tulee yllärinä kertapläjäys rahoja joista voisi ottaa "ylimääräisen" nukkeiluun. Tuli tänään myös uitua taasen 1.5 km. Tässä juuri katselin itseäni peilistä ja voin todeta, että kahden kuukauden intensiivinen uiminen, ei ole vaikuttanut kroppaan, ei sitten millään tavoin (tai ehkä en itse huomaa kun katselen itseäni joka päivä). Tässä vaiheessa jos olisi harrastus josta ei nauttisi varmasti lopettaisin. Onneksi kuitenkin nautin uimisesta joten jatkan sitä edelleen, vaikkei sillä painoon tai kroppaan kummoisempaa vaikutusta tunnu olevan. Mutta niinhän se on, että liikunta ei laihduta, ainoastaan ruokavalion muutos. Joka onkin sitten meikäläiselle huomattavasti vaikeampi juttu. Mutta uiminen on kivaa, joten polskin tulevaisuudessakin.

Mitähän sitä kesäksi keksisi kun uimahalli menee kesäksi kiinni? Ehdotuksia? Täällä Helsingissä ei noita luonnon vesiä ole kovin lähellä, eikä helposti päästävissä joten uiminen ei taida onnistua kuin satunnaisesti. Juokseminen taas ei yhtään kiinnostaisi, mutta kait sitä on ainakin pakko yrittää, aloitan heti kun säät sen salliin. Toivottavasti en taas tapa nilkkaani, ainakaan ennenkuin Syyskuu saapuu, koska silloin vasta aukeaa uimahalli (menee kiinni 27.5 ja aukeaa tosiaan syyskuussa vasta). Tuleepa tässä nyt tylsää jorinaa vain joten kirjoittelen taas uudemman kerran kun on jotain fiksumpaa sanottavaa :D

Blogi-haaste :P

Sain jälleen hauskan haasteen tällä kertaa Morrelta ja pitäähän siihen toki sitten vastailla.

Haasteeseen kuuluu vastata muutamaan kysymykseen ja perustellen jakaa tämä eteenpäin.


Elikkäs aloitetaan :)

1. Lempiruoka: Useimmat kiinalaiset ruoat ja kaikki missä on pastaa taikka kanaa seassa. Myös pizza maistuu. Lapsuuden lempiruoka on ehdottomasti äidin tekemä jauhelihakastike ja perunat. Kukaan ei ole vielä onnistunut peittoamaan äidin jauhelihakastiketta ;)

2. Lempimakeinen: No suklaa on tietysti hyvin korkealla lemppariosastolla mutta kuitenkin kaikista kingein on irtokarkit. Niistä kun saa tehdä juuri sellaisen sekoituksen kun itse haluaa. Eivätkä ne yleensä edes maksa kovin paljoa :P

3. Lempiluettava: No huhhuh... Kyllä historialliset kirjat uppoavat, samoin kauhu ja useimmiten scifi. Lemppareihin kuuluu Harry Potterit, Jane Austenin romaanit, Kaari Utrion tuotanto ja uusin löytö, Nälkäpeli.

4. Mieluisin tapa tehdä käsitöitä: Ummm... Aika erikoinen kysymys. Vastaan siihen nyt näin: Makaamalla sohvalla neula, lanka ja kangas käsissä :D Eli ompelu on tämän hetken lemppari minulla. Myös piirtäminen ja maalaaminen onnistuu sekä kaikenmoinen askartelu ja savityöt.

5. Lempielokuva: Pitch Black, Avalonin usvat, Kristina Lavransdottir, kaikki Disney piirretyt, LOTR, Dogville ja moni muu jota nyt en vain muista. Eli aika kaikkiruokainen elokuvien suhteen :P Ainoastaan romanttiset draamat ja komediat jää meikäläiseltä katsomatta, ellei joku pakota :D

Ja pistetään haaste etenpäin Tuulenkujeelle <3 Nainen varustettuna isolla sydämellä ja rohkeudella.

Joutavia jorinoita ja stressailuja.

Miten voi olla näin vaikeaa löytää tietoa tuosta Helsingin kuntoutuspoliklinikasta. Ei mitään googlella ainakaan löydy, ei edes ihmisten kokemuksia. Olisi muutenkin kiva tietää, mitä siellä kuntoutushommelissa tapahtuu tai mitä voi odottaa, onko se avohoitoa vaiko "sisähoitoa". Sen tiedän, että joillakin on tosiaan niin, että joutuvat olemaan tuolla paikassa viikkojakin, mutta toiset taas käyvät avohoidossa, tai siis arvioinnissa. Kauhean stressaavaa, kun sanotaan vain, että laitetaan lähete kuntoutuspoliklinikalle ja that's it. Ei mitään muuta. Stressikerroin noussut about sataan kun netistäkään ei löydy mitään.

Olen tässä sitäkin miettinyt, että miten voi olla, että julkisuudessa puhutaan koko ajan kuinka niin ja niin monta ihmistä on sairaseläkkeellä, eikä niin paljoa saisi olla, että kuinka oikeasti niin moni voi olla niin sairas. Itse taas en ole kuullut koskaan vielä sellaista ihmettä, että kukaan olisi ilman hirveitä vuosienkin kestävää taistelua saanut tuon sairaseläkkeen. Ja kuka oikeasti jaksaisi turhaan lähteä tuollaiseen taisteluun, sairaista nyt puhumattakaan. Omasta tilanteestani tiedänkin jo, että mitään sairaseläkettä en tule saamaan koska olen liian nuori ja hyvin koulutettu (eikö muuten ole jollain tasolla ikärasismia, että vain iän ja koulutuksen takia ei pääse eläkkeelle). Enkä oikeastaan mielestäni lopulliselle eläkkeelle kuulukaan, enkä aio sellaiselle jäädä. Mutta vaihtoehtoja ei taida tilanteessani olla montaa. Stressaan tätäkin asiaa jo valmiiksi.

Ja ai että muuten nousi agressiivisuustaso kun katselin TV7 jotain uskisohjelmaa (katson niitä aina silloin tällöin ihan silkasta mielenkiinnosta) ja siellä taas joku mamma paasaa, kuinka pitää antaa elämä  Jeesukselle joka sitten parantaa kaikista sairauksista. Jesse hei, jos parannat minut, niin lupaan uskoa sinuun (joo tiedän, homman pitäisi toimia juuri toisinpäin koska Jesse tahtoo, että ihmiset kumartavat häntä ennenkuin auttaa ketään, jokseenkin itserakasta sanoisinko...). Anyway en siis ole kristitty, kuten varmasti tajusitte, joten eipä tarvitse Jesseltä mitään pyydelläkään. Äiti Maallekaan ei asiaa kannata itkeä, luonto nimittäin toimii niinkuin toimii. Toiset on sairaita heikkojalenkkejä ja toiset sitten niitä yhteiskunnan tukipilareita. Onneksi sentään nykyään sairaita ei enää heitetä kaivoon tai metsän keskelle selvitytymään miten parhaiten taitavat tai kuolemaan. Ylimääräisiä suita kun ei suvaittu, ihan ymmärrettävistä syistä. Nyt onneksi resurssit ovat hieman erilaiset ja sairaallakin ihmisellä on oikeus elää hyvä elämä.

Jotain positiivista sentään, psykoni sanoi, että olen hänen mielestään poikkeuksellisen älykäs ihminen jolle hän voisi kuvitella vaikka tutkijan ammatin. Harva kuulemma osaa samalla tavalla jäsentää annettua tietoa ja analysoida itseään. Kiva, että joskus joku älykkääksikin kehuu. Itse kun pidän itseäni aikamoisena ääliöluuserina :D Ehkä pitäisi alkaa ajatella toisella tavalla...

Lääkärikäynnin jälkeiset tuuletukset.

Tänään olikin aika mielenkiintoisen lekurikäynti. Juteltiin puolituntia lääkärin kanssa, vaikka siis varattu aikahan on sen 15min yleensä. Jokatapauksessa, ei mitään uutta oikeastaan paitsi se, että kuulemma kirurgi on tarkastanut tämän j-pussini ja todennut, että tulehduksen lisäksi siinä on toimintavika jonka takia se ei toimi ollenkaan niinkuin pitäisi. Että jippijaijee. Lääkäri siinä sitten sanoi, että se on niin mukava kun näille j-pussipotilaille aina luvataan, että sitten leikkauksen jälkeen onkin ihan terve, mutta aina välillä (todella harvoin onneksi) tulee vastaan sitten niitä joille se leikkaus ei ole sitä terveyttä antanut. Tosin minun tapauksessani oli kyllä j-pussileikkaus tai henki, joten vaikka olisin tiennyt, että elämästä voi tulla tällaista, olisi minun ollut pakko siihen leikkaukseen mennä.
Sitten juteltiin tästä kuntoutustuesta. Lääkäri oli sitä mieltä, että jotain tilanteelle pitää nyt tehdä, ettei ole heille tai minulle kovin  mukavaa se, että kirjoitetaan vain sitä kuntoutustukea 3-6kk kerralla ja sitten taas uudestaan. Joten hän laittaa lähetteen kuntoutuspoliklinikalle. Siellä sitten arvioidaan henkinen ja fyysinen kunto ja kaikki työ-opiskelu jne. mahdollisuudet.

Tässä pelkään nyt eniten sitä, että minulle käy niinkuin muutamalle muulle suolisairaalle. Eli kuntoutusmestassa todetaan, etten ole kuntoutettavissa, eikä näin ollen kuntoutustuki ole se tuki joka minulle kuuluu. Mutta Kela ei  myöskään myönnä sairaseläkettä, koska olen liian nuori. Joten ainoa mistä saan rahaa on joko työkkäristä sairaana työnhakijana taikka sossusta. Todennäköisemmin sossusta, koska työkkäri ei ota listoilleen työkyvytöntä. Kyllä nämä systeemit suomessa on niin vimosen päälle mietitty.Käsitykseni mukaan tuo kuntoutushommeli on sellainen, että saatan joutua viettämään siellä jopa kaksikin viikkoa. Mietin vain, että mitenköhän sekin onnistuu, kun en vain jaksa. En ole sopeutumisvalmennukseenkaan voinut mennä, koska olen liian sairas sinne, en jaksaisi jokapäiväisiä luentoja, keskusteluja, liikuntaa jne. Mutta minkäs teet, pakko mennä sinne minne lääkäri käskee.

Ja lopuksi lääkäri sitten sanoi, että ota heti yhteyttä jos keksit jotain lääkettä mitä tahtoisit kokeilla tai tulee jotain muuta mieleen. Ihan mukavaa, että siellä otetaan kuitenkin huomioon potilaan omatkin ajatukset jne. Ja kysyihän lääkäri nytkin, että miten itse näkisin, että tästä pitäisi jatkaa eteenpäin. Sanoin vain, että olen nyt niin väsynyt tähän kaikkeen, että menen sinne minne käsketään ja teen niinkuin sanotaan. Omat aivot ei vain jaksa miettiä. Lekuri kovasti nyökkäili ja oli kovin ymmärtäväinen. Hauska sekin, että kutsuimme molemmat tilannettani v.mäiseksi tilanteeksi :D Ja lekurikin oli oikein ymmärtäväinen ja sanoi, ettei itsekään kyllä tietäisi mitä minun tilanteessani tehdä. Ja avanteen suhteen olen itse se paras asiantuntija siitä millaista sen kanssa elämä olisi ja haluanko sitä vai en. Oikein mukava ja fiksu lääkärisetä... Okei, ei oikeastaan setä vaan sellainen nuori, komea ja pitkä lääkärimies XD Tuli ehkä pikkaisen katsottua "sillä" silmällä, mutta älkää sille kertoko, nousee vielä hattuun :D

Kirjaelämys (ja jotain muutakin turhaa höpinää).

 Tadaa, täällä taas! Luin tänään oikein hyvän ja viihdyttävän kirjan. Vähän pinnalliseksi jäi hahmot ja juoni,  mutta silti tykkäsin kovasti. Kyseessä on siis Suzanne Collinsin Nälkäpeli. En tiennyt kirjasta mitään muuta, kuin sen, että siitä on tehty elokuva joku ilmestyy suomessa 23.03.2012, eli ihan kohta. Joten pakko lukea kirja (ainakin se ensimmäinen, tämähän on trilogia) ennen elokuvaa. Nuortenkirjaksi arvasin kirjan jo muutaman sivun luettuani mutta onpahan sopivan simppeliä tekstiä meikäläisen aivoille jotka on jo mömmöistä takkuuntuneet :D Kyyneleitäkin kyllä tuli vuodatettua ihan kiitettävästi. Täytyy sanoa, etten ole nauttinut kirjasta näin paljon sitten Harry Potterin (joskaan en tätä kirjaa ryhtyisi Pottereihin vertaamaan).Mutta enpä nyt sen kummoisempia analysointeja ala pitämään. Jos tykkää scifistä ja romantiikasta niin kannattaa lukea.

Huomenna olisi taasen lääkärille aika. Viimeksihän hain tosiaan elokuun loppuun kuntoutustukea, mutta Varma heitti kivalla yllärillä ja myönsi sitä vain toukokuun loppuun. Joten juuri kun sain päätöksen ja rahaa, pitääkin hakea uusi päätös, että on sitten se 2kk aikaa tehdä sitä päätöstä Varman tädeillä. Saa nyt nähdä mitä lääkäri sanoo kun koko ajan pitää todistuksia olla kirjoittamassa. Tällä kertaa laitan sitten jotain lisäselvistystä itsekin sinne Varmalle, kun yrittävät sopeuttaa minua ilmeisesti työelämään. EIhän siinä mitään pahaa ole, mutta ei tässä nyt näillä eväillä vielä työelämään lähdetä oli kyse millaisesta työstä tahansa. Ellei sitten jotain puhtaaksikirjoittamista etätyönä kotona... Se voisikin olla mahdollista

Mutta saamme sitten huomenna nähdä mitä lekurisetä/täti sanoopi :) Tuskin sen kummoisempaa kuin että, verikokeet ok, kaikki ok. Mites muuten menee, paskasti menee, selvä homma, näkemiin. Jotta näin. Kerron sitten jos tuleekin ilmi jotain ihan uutta :P

Henkisen paskan heittoa.

Tänään olin taas pitkästä aikaa Leikkiksessä,  jossa siis yleensä oleskelen ja touhuilen arkisin. En ole nyt käynyt ollenkaan pariin viikkoon koska jaksaminen, sekä henkinen, että fyysinen, on täysin lopussa. Se ei ala kauhean aikaisin, mutta koska aamupäivät on minulle kaikista vaikeinta aikaa, on sinne lähteminen aina työn ja tuskan takana. Tänään sitten sovittiin ohjaajien kanssa, että menen sinne kolmena päivänä viikossa ja kahdentoista maissa, ettei tarvitse stressata sitä aamun vessaravausta, etenkin jos ei ole yöllä saanut yhtään nukuttua. Jäi jotenkin muutenkin tosi hyvä fiilis koko tapaamisesta. Jotenkin pelkäsin, että sieltä alkaa ensimmäisenä, että "miksi et ole tullut tänne, ja aiotko edes tullakaan, jos et niin sitten pitää ilmoittaa ettei enää tule" jne. Mutta tosiaan mitään tuohon liittyvää ei tullut ollenkaan puheeksi. Ohjaajat jotenkin tosi hyvin tajusi tilanteeni ja oli tosi myötätuntoisia. Sanoivat myös nätisti, että sen huomaa kyllä, että olen poissa ja että moni minua siellä ikävöi, myös he. Tuli tosi kiva fiilis, oikeasti jossain joku minuakin odottaa :D

Sanoivat myös siitä, että on tosi hyvä kun siellä käyn, koska moni siellä on niin kietoutunut omaan itseensä, että silloin on hyvä oppia empatiaa toisia ihmisiä kohtaan ja nähdä, että jollain menee tosi huonosti ja silti sitä jotenkin aina pärjää. Vähän, että saa uutta perspektiiviä siihen omaankin olemiseen. Minulle tuli tosi sellainen olo, että minut halutaan sinne oikeasti, ja hyväksytään tämä vamma osana minua (toisaalta pakkohan se on hyväksyä kun ei siitä eroonkaan pääse XD).

Tuli myös puhetta siitä avanteesta. Oli koko ajan itku kurkussa kun siitä puhuttiin. Sekin oli vaihteeksi ihanaa, että ohjaajat molemmat tosiaan olivat sitä mieltä, että kyllä se avanne on tosi iso ja paska juttu, ettei tarvitse tuntea vaan kiitollisuutta siitä, että jotain tälle tilanteelle voi edes tehdä.  kyllä monet sen kanssa oppii elämään ja avanteen kanssa elämä on melkein samanlaista kuin normaalistikin. Mutta kun se ei vain mene ihan noin helposti. Jotenkin helpottavaa kuulla, että saan olla surullinen, vihainen ja vittuuntunut  tilanteeseeni, eikä aina tarvitse vaan sanoa hymyssä suin, että kyllä jollain menee varmasti huonomminkin kuin minulla. Varmasti meneekin, mutta se ei minun tilannettani helpota. Samalla tuli jotenkin sellainen tajuaminen itsellekin, että niin kyllä tämä sairaus vaikuttaa tosi paljon elämään ja psyykkeeseen.  Vaikka sitä yrittää olla ajattelematta ja yrittää ottaa päivän kerrallaan jne. Mutta onhan se helvetin rankkaa. Elämäni on muutenkin heittänyt ihan häränpyllyä muutaman vuoden sisään ja tunnen olevani ihan eri ihminen kuin se joka ennen olin. Tahtoisin niin takaisin siihen entiseen, mutta sinne en tule pääsemään, tuskin koskaan. Pakko siis yrittää löytää jotain sellaista mistä voin nauttia juuri nyt, jotain mielekkyyttä päiviin.

Tajusin myös sen, että ilman läheisiä ystäviäni, jotka on seisoneet rinnallani koko tämän paskan ajan (tiedätte kyllä ketä olette ;)),en olisi nyt tässä. Minua tuskin olisi enää. Suurin ilon aihe minulle kuitenkin on (miehen ja koiran lisäksi) ystävät jotka tuo sellaista normaalin tuulahdusta tähän elämääni. Ystävät antavat minun olla sellainen kuin olen, sairauksineni ja vammoinen mutta eivät kuitenkaan ole suureen ääneen surkuttelemaassa, että "voi voi, on se varmasti kauheaa, voi raukkaa buhuu". Tottakai sellaista lohduttelua ja empatiaakin kaipaa, mutta eniten ihan vain sitä, että saa olla "normaalisti" ystävien kanssa ja puhua tyhmistä asioista :D

Tästä tuli nyt tällainen ihmeen "I will survive" hömpötys, mutta pakko kait sitä on joskus sellaistakin scheissea jauhaa :P

Kiitos teille, että olette olemassa etenkin Morre ja Haihattelija <3

Rasismia on monenlaista ja rasisteja löytyy joka maasta kaikilla ihonväreillä.

Katselin tässä MTV:n Made sarjaa, jossa nuori nainen halusi ryhtyä räp artistiksi. Ainoa ongelma oli se, että hän oli valkoihoinen. Tyssö astui luokkaan jossa oli mustaihoinen naisopettaja sekä oppilaita, kaikki siis afrikan-amerikkalaisia. Oppilaat ja opettaja olivat sitä mieltä, että on epäkunnioitavaa heidän kulttuuriaan kohtaan, että valkoihoinen räppää. Siis WTF?!?!?! JOs valkoihoinen olisi sanonut jotain vastaavaa mustaihoiselle olisi tuo henkilö varmaan potkittu ulos koulusta alta aikayksikön. Mutta mustaihoinen voi hyvin sanoa valkoihoiselle, ettei tämä voi räpätä koska on valkoihoinen eikä näin ollen voi ymmärtää räpin sisintä koska ei pysty samaistumaan Länsi-Afrikkalaisiin jossa räp musiikki on syntynyt. Tässä kohtaa tuon nuoren naisen Afrikan-Amerikkalainen räp valmentaja naureskeli, että kyllä se räppi on ihan siellä amerikan ghetoissa syntynyt. Eli mitä ihmeen tekemistä Länsi-Afrikalla on räpin kanssa??!?

On aina hyvä asia, että rasismista puhutaan ja sitä tuodaan julki, koska tänäkin päivänä suomessakin monet maahanmuuttajat saavat paljon vihaa ja rasistisia kommentteja niskaansa. Eikä se todellakaan ole oikein. Minulle henk. koht. on ihan sama mistä sinä tulet, minkä kokoinen olet, tai mitä kieltä sinä puhut kunhan kunnoitat paikallisen maan lakeja. Voisin hyvin kuvitella meneväni naimisiin afrikkalaisen miehen kanssa siinä missä kiinalaisenkin kunhan omat ajatukset ja luonteet kohtaisivat. Mutta minusta on erittäin harmillista, että valkoihoisia kohtaavaa rasismia ei luokitella rasismiksi, koska vain valkoihoinen voi olla rasisti! Tunnen muutaman hyvinkin rasistisen afrikkalaisen henkilön joiden mielestä esim. siinä, että valkoihoisia naisia kutsutaan koko ajan porukassa valkoisiksi huoriksi, ei ole mitään väärää koska valkoihoiset naiset ovat huoria. Tuollaisia, ja vastaavia, kommentteja olen kuullu monta kertaa iloisesti heitettävän missä tahansa, oli tilanne mikä vain. Mutta jos tuossa ihonvärit olisivatkin toisin päin, olisi kyse rasismista. Miksei siis valkoihoisen naisen kutsuminen valkoiseksi huoraksi ole rasismia? ehkä joku minua fiksumpi voi selittää.

Tässä muistui vielä yksi omituinen erimerkki mieleen. Työkaverini muutama vuosi sitten, huomautti minulle, että olen rasisti koska kutsun somaliasta tulleita ihmisiä somalialaisiksi. Eli jos vaikka kävelen kadulla ja vastaani tulee ryhmä somalialaisia naisia, on rasistista sanoa "katsohan, tuossa on somalialaisia naisia". Kun sitten kysyin, että eikö sitten ole rasistista häneltä sanoa että, "katso tuossa on suomalaisia/ruotsalaisia/norjalaisia tms. naisia". Tässä ei kuulemma ole mitään rasistista. Miksi näin on, hän ei osannut selittää. "Kun se vain menee niin, koska  mustia aina sorretaan" WTF?!?!?! On totta että musta ihoisia sorretaankin jossain määrin ihan täällä meillä suomessakin, ja se on väärin. Mutta miksi se on paljon pahempi asia mustaihoisille kuin valkoihoisille? Ja mitenkäs aasialaiset? En ole koskaan tavannut aasialaista rasistia, tai aasialaista henkilöä jonka olisi ollut äärimmäisen vaikeaa sopeutua pohjoismaalaiseen kulttuuriin sen vuoksi, että oma kulttuuri ja ihonväri on niin erilainen.

Sitten vielä toinen hyvä erimerkki. Afrikan-amerikkalainen näyttelijä, Denzel Washington on mm. sanonut, ettei voi suudella valkoihoista naista elokuvissaan, jotta hänen mustaihoiset naisfaninsa eivät suuttuisi... Eeh kivan rasistisia faneja sinulla Denzel! Mitähän olisi tapahtunut jos Tom Cruise olisi sanonut jotain vastaavaa. Olisimme varmasti lukeneet siitä jokaisesta lehdestä, ja jokaisessa asia/keskusteluohjelmassa olisi käyty tuota asiaa läpi moneen kertaan.

Mietin tässä vielä sitäkin, kun jotkut afrikasta kotoisin olevat ihmiset harmittelevat sitä, että suomalaiset eivät ota heitä hyvin vastaan, eivät ymmärrä heidän uskontoaan ja heidän tapojaa. Entäs jos minä suomalaisena naisena menisin, sanotaan nyt vaikka Somaliaan, ilman hiuksia peittävää huntua, lyhyessä hameessa ja tahtoisin suudella poikaystävääni julkisessa paikassa. Sallittaisiinko tämä minulle, koska olen kotoisin eri kulttuurista ja eri maasta? Ei sallittaisi. Joten miksi sitten suomessa ihmisten pitäisi olla yhtään erilaisia? Tässä tarkoitan siis sitä, että jos olet itse rasisti, on turha odottaa muilta ihmisiltä yhtään mitään sen parempaa, olitpa sitten musta-valko-sini-puna-keltaihoinen.

Ja btw, luin jokin aika sitten artikkelin, jossa kerrottiin että afrikassa on ollut satoja tuhansia (ellei enemmänkin) valkoihoisia, eli eurooppalaisia orjia. Joten ehkä tuo puhe valkoihoisten pahemmuudesta sen takia, että he ovat orjuuttaneet afrikkalaisia on täyttä potaskaa. Ihmisiä me kaikki ollaan, ja vuoroin vieraissa ja niin edelleen. Ihminen vain on aika raaka ja julma eläin ja sen kanssa on tultava toimeen. Onneksi täältä maailmasta löytyy kyllä myös mukavia ihmisiä, kaikista kulttuureista, ihoinväireistä ja maista.

Tulipahan pitkä sepustus kun alkoi ketuttaa. Ja  kyllä, kaiken tämän sanomani jälkeen en todellakaan pidä itseäni rasistinia. Jos sinä pidät, niin kannattaisi katsoa varmaankin peiliin. Peace & out.

(minulla ei ole hajuakaan taas näistä maanimistöistä, että missä tulee isot ja missä pienet kirjaimet, suomenkieli on persiiksestä)

Sotkujen selvittelyä ja mietteitä (ja pientä infoa TIES-leikkauksesta).

Tänään tuli sitten VIHDOIN siivottua tämä oma huone (kyllä, minulla on oma huone vaikka avoliitossa asunkin :)). Eipä tätä ole paljoa joulun jälkeen siivottukaan (imurointia lukuunottamatta). Jotta oli jo aikakin :D Nyt on hyvä olla väsyneenä puhtaassa huoneessa ja aloittaa jälleen jokin askartelu/ompelu juttunen jolla taas sotkee kaikki paikat :D Ongelmani on siis se, etten jaksa laittaa touhujani takaisin paikoilleen vaan jätän ne lojumaan sinne tänne pitkin lattiaa :D

Tänään on jotenkin ollut oikein mukava fiilis. Tai sanotaanko sellainen fiilis, ettei tee mieli hypätä ikkunasta taikka ostaa uutta päätä :P (uuden kropan kylläkin, tarjouksia vastaanotetaan!) Aamulla tuli ihana postikin, Maisa tyttösen uusi villamekko ja villapipo. Nämä pipot ovat aikamoinen muotivillitys näiden pienten nukkejen keskuudessa, joten olihan se pakko omalleenkin sellainen hankkia, ettei sitä kiusata :P
Olen ajatellut, että luon tänne bloggeriin myös nukkeblogini uusiksi, täällä kun saa nämä kuvat paljon mukavammin tähän tekstiin lisättyä, ja ne näyttävät paremmilta. Mutta sitä odotellessa.

Eilen kävin ostamassa kasan pitsejä, nauhoja ja rusetteja jotka näkyvät myös näissä nukkekuvissa. Tarkoituksena olisi aloittaa ihan oikea kunnon lolita-mekko. Sellainen pitsi-rusetti-röyhelö-ällötys (tai ihanuus, miten sen nyt ottaa). Huomasin siivotessani, että aika mukavasti kertynyt kaikenmoista ompelutavaraa tänne huoneeseen. Hyvä saada kaikki samaan paikkaan, muuten unohtaa mitä omistaakaan :P

Ja vielä pieni pätkä tästä TIES-leikkauksesta Lisäinfoa TIESistä, josta olen paasannut edellisessä blogissani. Laitoin taas viestiä Ostomycuren toimitusjohtajalle, mutta herrapa on vaihtunut ja tämä uusi laittoi vain viestiä sitten, että ei voi mitään yksityiskohtia tms. Kertoa, mutta sen voi sanoa, että TIES ei tule markkinoille vielä tänä vuonna. Edellinen toimitusjohtaja kun oli lupaillut, että vuonna 2012 olisi tarkoitus olla tutkimusten sun muiden valmiit julkaisuun. Mutta eipä tässä mitään, kyllähän sen ymmärtää, että tuollaisissa asioissa on parempi tutkia kuin hutkia. Tietysti harmittaa, että joutuu vieläkin odottamaan mutta parempi sekin kuin ei mitään.

masennusta ja luteita (olemattomia sellaisia).

Tajusin tässä juuri, etten ole syönyt masennuslääkkeitä puoleentoistakuukauteen... Ei siis ihme, että fiilis on todella paska. Tuntuu siltä, kuin olisin agressiivinen ja surullinen ihan koko ajan, kaikille ja kaikelle. Eli kaikki tuntuu paskalta. Jotenkin en ole tajunnut, että olen ollut ilman niitä lääkkeitä näinkin pitkään. Ei ollut rahaa ostaa, ja kun sain rahaa unohdin lääkkeet kokonaan... Ainakin voin täten itselleni todistaa, että ne ovat vaikuttaneet psyykkeeseeni ja hyvällä tavalla. Pitää äkkiä käydä taas ostamassa, jos vaan jaksaisi. Kun ei tunnu olevan energiaa tai halua yhtään mihinkään. Edes mikään sellainen mistä oikeasti tykkään, ei tunnu mielekkäältä, ei sitten yhtään. Mutta onneksi nyt ainakin tajusin, että missä syy. Ei siis tarvitse hypätä parvekkeelta. Joskaan sieltä hyppääminen ei ratkaisisi mitään, kun asumme toisessa kerroksessa, jalan ehkä saisi poikki jos sitäkään :D

Sitten minusta on tullut ludehullu. Eli pelkään koko ajan, että sängyssä, sohvalla, matossa, koirassa, eli joka paikassa on luteita. En tajua miksi niitä luteita olisi, eikä minulla ole mitään todisteita siitä, että täällä olisi luteita. Enkä todellakaan tiedä mistä niitä olisi tullut. Mutta olen pelännyt niitä siitä asti kun luin Tiede-lehdestä artikkelin siitä, kuinka luteet valloittavat suomea, etenkin pk.seutua. Johtuu kuulemma siitä, että ihmiset matkustavat nykyään niin paljon. Itse kyllä epäkorrektisti veikkaan, että kyse on maahanmuutosta. ELi ihmisiä tulee enemmän kuin koskaan, maista jossa on luteita. Joten luonnollisesti meilläkin siis on pakko olla luteita... Oikeastihan luteet kyllä huomaa jos niitä osaa etsiä. Joten yritän nyt luottaa siihen, ettei meillä ole luteita kun ei niitä näy, eikä meitä ole yksikään ötökkä purrut, eikä minkakaan ole yhtään kirppuinen, eikä ole mitään tapaa miten luteita meille olisi tullut. Pelkään niitä siis ihan vain hulluuttani.