Missä minä olen?

Miksi en osaa olla onnellinen?

Miksi juuri minun aivoni eivät osaa iloita kaikesta siitä mistä pitäisi?

Nuori tyttö kertoi, että hän näkee asian niin, että hänen aivonsa eivät vain toimi niinkuin pitäisi. Kun jotain menee pieleen, itkettää, masentaa, ahdistaa, hän ei ajattele olevansa huonompi ihminen vaan ajattelee, että hänen aivonsa ovat pahalla tuulella. Ja näinhän se menee. Masennus kun ei ole asia minkä voi valita, tai sairaus jonka voi vain haluamalla taikoa pois (vaikka moni niin luuleekin). Se on aivokemiallinen ongelma ja kun siitä tarpeeksi kauan kärsii, aivot muuttuvat niin etteivät aivot toimi enää koskaan samalla tavalla kuin terveen aivot. Pitkään masentunut joutuu siis syömään lopunelämäänsä lääkkeitä jos haluaa olla edes osittain "terve". Surullista mutta totta. Masennukseen ei siis auta tämä iänikuinen viisaus, jota meitä "fiksummat" jakelevat, että lakkaa ajattelemasta niinkuin masentunut ihminen ja ota itseäsi niskasta kiinni.

Vuosikausia olen yrittänyt ottaa itseäni niskasta kiinni. Joissain tilanteissa se on jopa toiminut hetkellisesti. Mutta pitkään sitä ei pysty ylläpitämään vaan aivot alkavat taas niskuroida vastaan. Masennuksesta tulee elämäntapa ja osa persoonaa. Osaisinko enää elää ilman masennusta? Olisinko enää sama ihminen? No sitä en tule koskaan tietämään, sillä masennukseni ei tule koskaan lähtemään pois, aivoni eivät siis koskaan tule olemaan normaalit. Masennuslääkkeiden avulla voi päästä lähemmäs normaalia mutta silläkin on hintansa, ja aivan rahallinen sellainen.

Kerran sairas, aina sairas.

Haluaisin niin päästä eteenpäin tilanteesta jossa nyt olen. Odotan, että jotain tapahtuisi, mitä vain! Olisi se hyvää taikka pahaa, kunhan jotain tapahtuisi. Mutta ei. Aina kun keksin jotain, tajuan sen mahdottomaksi. Haaveilen vain. Ehkä ensi vuonna olen paremmassa kunnossa? Paitsi, etten ole, en ainakaan fyysisesti. Kuinka kauan minun pitää odottaa elämää?

Kuten Ann Heberleinkin sen jo sanoi: En tahdo kuolla, en vain jaksa elää.