lauantai 31. tammikuuta 2015

Yksinäisyys


Olen tässä viime aikoina miettinyt paljon yksinäisyyttä ja sen vaikutusta ihmiseen. Olen yksinäinen, hyvin hyvin yksinäinen. En ole varmaan koskaan tuntenut oloani näin yksinäiseksi, tosin en ole koskaan ollutkaan varsinaisesti yksin. Toki minulla on avomies joka pitää viikonloppuisin jonkin verran seuraa, mutta raskaan työpäivän jälkeen hänkin haluaa mieluusti olla itsekseen ja pelata tietokonepelejä tms. Minkä kyllä ymmärrän hyvin. Mutta kun on koko viikon yksin, niin sitä kaipaisi seuraa, edes silloin viikonloppuisin.

Vuosien varrella olen aina ollut sosiaalinen ja minulla on ollut iso kaveriporukka. Mutta vanhemmiten kaverit katoavat tai alkavat elämään omaa elämäänsä ja viihtyvät paremmin kotona perheen parissa kuin kaverin luona nyhjäämässä :D Ja tietysti sekin on vähentänyt kavereita, että en sairauteni takia pääse liikkumaan paljoa, en pääse mökkiretkille, enkä tällä hetkellä paljoa kauppaa pidemmäs. Toki ne parhaimmat ystävät jotka jaksavat roikkua menossa mukana tulevat välillä käymään täällä mikä onkin aivan ihanaa. Mutta ihmiselle, joka on tottunut hengaamaan jonkun kanssa joka päivä, käy seuranpuute pahaksi kun näkee ystäviä pari kertaa kuukaudessa.

Yksitellen kaverit jäävät elämästä pois, joko perheen perustamisen takia tai sitten eivät vain jaksa hengailla sairaan ihmisen kanssa (molemmat ihan ymmärrettäviä). Muutenkin, ei ole ystävien tehtävä toimia jonkinlaisina yksinäisyyden poistajina tai auttajina tms.  Jos olisin töissä, en varmaan edes valittaisi yksinäisyydestä. Silloin saisi sitä sosiaalista kontaktia töissä joka päivä ja se ystävien tapaaminen pari kertaa viikossa olisi ihan tarpeeksi. Mutta kun makoilee vain täällä kotona itsekseen miettimässä elämän syntyjä syviä, niin sitä huomaa pikkuhiljaa tulevansa mökkihöperöksi. Samoin sellainen sosiaalinen osaaminen alkaa kuolla... En ole koskaan pelännyt sosiaalisia tilanteita, olen ihan mielelläni mennyt vaikka bileisiin joissa tunnen vain pari ihmistä (kunhan jonkun edes tunnen) mutta nyt ei tulisi mieleenkään. Kaikki lähteminen sosiaalisiin tapahtumiin on todella vaikeaa, etenkin kun ei ole ketään kenen kanssa lähtisi. Onhan noita kaikenlaisia tukea antavia järjestöjä sun muita, mutta en osaa enää ystävystyä ihmisten kanssa. Menen jonnekin tapaamiseen/tapahtumaan ja istun vain itsekseni nurkassa. Jos joku tulee juttelemaan niin toki juttelen mielelläni takaisin. Mutta siihen se jää ja tyyppi lähtee ennemmin tai myöhemmin pois. Suhteiden luominen toisiin ihmisiin vaikeutuu vuosi vuodelta.

Toisekseen erinäisten mielenterveysjärjestöjen tapaamisista on tosi vaikea löytää itseni kaltaisia ihmisiä. Kenessäkään ei siis ole mitään vikaa, mutta en vain itse tunne millään tasolla kuuluvani joukkoon.  Millaiseen joukkoon sitten kuuluisin? Siitä ei ole aavistustakaan. Olen huomannut myös sen, että en kestä näitä "askarrellaan paskarrellaan" kaverin kanssa-ryhmiä. Ne ovat ihan kivoja jne. Ja niistä on varmasti monelle hyötyä mutta itseäni alkaa vain ahdistaa koska niissä ei ole mitään päämäärää. Tarvitsisin jonkinlaisen päämäärän, jotta tekeminen olisi miellyttävää. Opiskeleminen oli ihanaa, koska tiesin, että kun teen töitä niin saan ammatin... Työtä tein, jottain sain palkkaa ja sekin tuntui ihan hyvältä vaikkei nyt sinänsä mitään sen suurempaa haastetta antanutkaan. Mutta askartelu, vaikka kivaa onkin, ei anna minulle loppupeleissä mitään. Ja koska en osaa luoda ystävyyssuhteita niin en onnistu saamaan kavereitakaan, muuta kuin sellaisia hyvän päivän tuttuja.

Mutta niin, olen yksinäinen... Ehkä myös syrjäytynyt tässä vaiheessa ainakin. Kuulostaa niin oudolta kutsua itseään syrjäytyneeksi, mutta sitä minä taidan olla. Riippuu tietysti sitä miten asiaa katsoo, mutta jos nyt oman ammattini kautta asiaa katson, niin kyllä, olen syrjäytynyt. Mikä tähän sitten auttaisi? Jaa-a... Opiskelu? Työn tekeminen, josta saisi jotain haastetta ja löytäisi opiskelu/ työkavereita.  No ne taitavat kuulua sinne menneeseen aikaan, joten pitäisi keksiä elämälleen jokin muu päämärä/merkitys. Mikä se sitten voisi olla? Noh, jos sen tietäisin en olisi syrjäytynyt :D

sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Mikäpä pahan tappaisi...

Eilen kävin sitten lääkärin kanssa juttelemassa tästä avanteesta ja mahdollisesta leikkauksesta ja siitä hiton kortisonista! Selitin kirurgille oman kantani ja mielipiteeni asiasta, että avanteen yläosassa oleva haava (se kohta missä suoli on ihon alla) ei tule menemään umpeen, ellei suolta saada leikkauksella nostettua ihon yläpuolelle (tai edes ihon tasolle).  Kirurgin mielipide puolsi tällä kertaa omaani! Hänen mielestään ei ole nyt mitään järkeä ensin syödä kortisonia yhden haavan takia, etenkin kun se ei välttämättä tilannetta edes auta. Joten nyt päädyttiin yhdessä siihen tulokseen, että pääsen kuin pääsenkin korjausleikkaukseen jossa avanne siirretään kokonaan toiseen paikkaan ja haavauma suljetaan leikkauksella. Jännä miten asiat voivat mennä "emme voi tehdä korjausleikkausta kun ei se auttaisi kuitenkaan" siihen, että nyt sitten voidaankin tehdä korjausleikkaus... Tosin kyseessä on vähän isompi leikkaus, sillä pelkkä avanteen paikan korjaaminen ei riitä, vaan suolta täytyy käydä sisältä irrottelemassa jne. Joten joudutaan avaamaan taas koko vatsa. Meinasin jo, että varmaan ei ihan tarvitse yhtä pitkään olla sairaalassa kuin viimeksi, mutta kuulemma voi olla, että menee se parikin viikkoa, kuten viimeksi. No tärkeintä on nyt se, että saadaan edes jotain tuolle avanteelle tehtyä.

Yritän ajatella positiivisesti mutten liian positiivisesti. En enää koskaan ainakaan sano, että asiat eivät voi pahemmaksi mennä :D Kyllä ne voivat AINA mennä pahemmaksi. Taitaa tällä leikkauksella mahdollisuudet jakautua 33% mahdollisuus, että tilanne menee pahemmaksi, 33% mahdollisuus, että tilanne on leikkauksen jälkeen sama kuin sinne mentäessä ja 33% mahdollisuus, että leikkaus oikeasti auttaa. Mutta otan nuo mahdollisuudet kyllä vastaan, sentään on edes jokin mahdollisuus vähän paremmalle tulevaisuudelle!

Nyt sitten odottelen sen 3-6kk, että pääsen leikkaukseen (kevään aikana). Toivottavasti ei mene kesälle asti, koska se olisi kyllä yhtä helvettiä, leikkaus helteessä... Yyyh! Toinen asia mikä on mietityttänyt on se, että kirurgi kertoi patologin löydöksistä kuolleesta j-pussistani. Syöpää tms. ei löytynyt, mutta kuulemma j-pussi oli niin pahasti tulehtunut, että patologi ihmetteli miten kukaan on voinut niin tulehtuneen, haavaisen ja kuroutuneen j-pussin kanssa edes elää (no eihän sen kanssa kauheasti elänytkään). Ihmettelen tuota koska kirurgi joka minua on tähystänyt (ja tähysti mm. kuukasi ennen leikkausta) on aina sanonut, että tulehduksen määrä ei vastaa oireitani, että j-pussissa on selkeästi tulehdusmuutoksia ja pari haavaumaa, muttei mitään kovin vakavaa. Se mikä on ollut suurempi ongelma ovat pussissa ollut ahtauma ja se, että pussi oli alkanut kuroutua (eli pienentynyt). Tämän vuoksi mm. B-todistuksissani ei ole koskaan mainittu kaikkia vaikeita oireitani, koska ne eivät ole olleet löydösten kanssa samalla linjalla. Eli  miten voi olla, että tähystyksessäkään ei ole huomattu miten vakava tilanne on ollut? Tämä oli nyt vähän tällainen tilanne, että hengenlähtö olisi voinut olla lähellä, ellen olisi avannetta nyt päättänyt ottaa, että joku jossain vain sitten päätti ilmoittaa alitajunnalleni, että nyt olisi sitten ne viimeiset hetket tehdä päätös ennen kuin on myöhäistä. Pelottaa ajatella, miten moni toinen suolistosairaudesta kärsivä saa kuulla, ettei ole tulehdusta tms. Vaikka tilanne onkin oikeasti suht. vakava, tähystäjä ei vain ole sitä jostain syystä nähnyt (tai halunnut nähdä).

Mutta, hengissä ollaan... Joskaan tällä hetkellä se ei ehkä tunnu miltään suurelta voitolta. Katsotaan mitä mieltä olen vuoden parin kuluttua :) Mutta tällaista tänne. Leikkaukseen käypi tieni, jälleen kerran, vähän paremmilla mielin tosin kuin viimeksi ;)

perjantai 9. tammikuuta 2015

Uusi vuosi, uudet kujeet

Hellou jälleen!
Nyt on joulut ja uudet vuodet juhlittu, joten alkaa se sama arki kuin ennenkin. Hirmuisen tyhjä tunne kun joulu on ollut ja mennyt eikä ole enää mitään mitä odottaa ja minkä eteen touhuta (ja shoppailla!). Paras joululahja tänä vuonna oli Dinsey Storesta avokin hankkima Frozen Delux doll set :P Olin sitä toivonut, mutta en uskonut, että moista saisin. Kaikkea muutakin kivaa toki lahjakasasta löytyi kuten mm. Ever After High Cherise Hood nukke, uusi reppu jne. Ja en voi valehdella, parit Barbietkin pukin kontista minulle löytyi :P


Joululahjarahat on jo käytetty, ostin niillä uusia vaatteita, lähinnä housuja kaipailin kun joudun kaikki farkkuni heittämään pellolle, eivät sovi avanteen kanssa mitenkään päin (avannehoitajan vakuutteluista huolimatta "avanteen kanssa voi käyttää ihan samoja vaatteita kuin ennenkin"... Joopa joo, oikeampi lausahdus olisi, että "jotkut onnekkaat voivat käyttää avanteen kanssa samoja vaatteita kuin ennenkin, muttei kaikki"). Kävin ihan piruuttani kokeilemassa myös äitiysfarkkuja H&M mallistosta ja nyt harmittaa, etten jo j-pussin kanssa keksinyt moisia! Ne ovat todella mukavat, ihanan joustavat ja pehmeät vatsan kohdalta, eivät purista avannetta tai kipeää vatsaa ollenkaan! Ja mikä parasta, voi ostaa ihan oman kokoiset housut, ei tarvitse ostaa kokoa paria isompia roikkureleitä :) Joka tapauksessa, nyt on vähän vaatteita osteltu ja ulkona lumessa (ja tätä nykyä rännässä) rämmitty ja nuuskittu talvisia ilmoja :) Lunta toivoisin jälleen tulevaksi piakkoin, mutta saa nyt nähdä. Eiköhän tälle talvelle vielä uudet lumikelit saada.


Tänään kävin avannehoitajan juttusilla ja jälleen hän heitti ilmaan, että taitaa minulla kuitenkin ollakin se ihotauti joka aiheuttaa tämän haavauman avanteen vierelle. Ainoa keino päästä siitä irti on kortisonikuuri... Kyllä, aivan oikein KORTISONIKUURI! Olen viimeksi 16-vuotiaana syönyt kortisonia ja silloin vannoin, että oli tilanne miten paha tahansa niin sitä lääkettä en enää elimistööni pistä. Enpä olisi koskaan uskonut, että tämän helvetin avanteen takia joudun sitäkin järkyttävää myrkkyä elimistööni tunkemaan. Tervetuloa 20 liikakiloa jotka olen juuri kovalla työllä saanut takaisin, kuukausien unettomuus, hirveä kivulias turvotus ja haavaumat limakalvoilla, hengitysvaikeudet jne. Siinä on sitten kiva lääke. Pahempi melkein kuin yksikään sairaus. Mutta jos tuota haavaa ei saada hoidettua pois, niin en pääse korjausleikkaukseen...

Huomenna olisi aika lääkärille. Siellä keskustellaan kipulääkityksestä (syön siis edelleen ihan samoja lääkkeitä kuin ennen leikkausta), tuosta helvetin kortisonikuurista ja sitten mahdollisesta leikkauksesta jolla tätä avannetta saataisiin edes vähän inhimillisempään kuntoon. Viimeksi lääkäri oli leikkauksen kannalla, mutta nämä lääkärit nyt muuttaa mieltää aina sen naamavärkin mukaan melkein, että katsotaan nyt mitä tämä huominen lekuri on mieltä. Helvetti, että taas vituttaa! En olisi uskonut, että avanne vie tähän tilanteeseen. Sain siis pahimman avannehelvettini ja siihen päälle vielä vähän lisää ongelmia, niitä kun ei ilmeisesti ollut jo tarpeeksi. No katsotaan nyt miten käy.

Lunta kovasti kaipailisin! Eiköhän sitä tänä talvena vielä tule, mutta nämä kurakelit alkaa ottaa jo päähän. Kunnon pakkanen ja paljon lunta (muttei jäätä kiitos!). Siksipä nuo jouluisat lumiset kuvat, jos vaikka äiti Maa vähän kuuntelisi ja heittäisi meitä kunnon lumimyrskyllä :P

Niin ja HYVÄÄ UUTTA VUOTTA 2015 kaikille :)

keskiviikko 24. joulukuuta 2014

Joulu on täällä!

HYVÄÄ JOULUA!

Valitettavasti itse en pääse tänä vuonna perheen pariin viettämään joulua, sen sijaan vietän sen kaksin koiruuden kanssa ja ehkä ystävä tulee myös käymään. Avokki viettää joulunsa oman perheensä kanssa joten pääsen kunnolla juhlistamaan joulua vasta 25pv. Olo on sen verran huono/masentunut/väsynyt jne. En kestäisi juuri nyt suurta perhettä ympärillä ja kaikkea sitä hälinää. Tuntuu todella surkealta, että nyt on ensimmäinen joulu koko sairaushistoriani aikana, etten ole päässyt perheen kanssa viettämään joulua. Juuri nyt kun pitäisi olla terve! Noh, tasan ei käy onnen lahjat. Onneksi joulu tulee joka vuosi, joten ensi vuonna kerkeää taas :)

Sentään tuli valkea joulu jota odotinkin kovasti!!!


torstai 11. joulukuuta 2014

Jos jotain mukavaa välillä?

Jotain mukavaakin täällä on tapahtunut, ei tosin avanteen tms. Tiimoilta. Pääsin taas laulamaan pari biisiä joulukonsertissa tuossa pari päivää sitten ja kyllä moinen aina hetkellisesti vähän piristää. Olen tosin aivan puhkipoikki ja kuollut koko rykäisyn jäljiltä, vähän liian aikaisin taisin lähteä juttuun mukaan. Mutta ei kaduta. Lääkkeiden avulla meni ihan hyvin ja avannelaattakin pysyi kiltisti paikallaan vaikka aloittikin hirveän kirvelyn jo aamusta vaihdon jälkeen. Kait sitäkin jänskätti :) Pääsin laulamaan muutamalle kappaleelle taustoja ja sitten vedettiin kaverin kanssa duona kaksi joululaulua: Winter Wonderland ja Walking in the Air (kyllä, se korkea versio). Hyvin meni esitys ja koko päivä oli aivan huikea. Tätä lisää :)

Nyt mietityttää tuo joulu. Minähän rakastan joulua yli kaiken. Joululahjat on jo hankittuna ja kuusi vain odotuttaa, että koska tulevat myyntiin niin haetaan saman tien :D MUTTA olen todella uupunut henkisesti ja fyysisesti. Pienikin stressi niin on kaikki voimat lopussa (kyllä, myös tuo konsertti vaikutti asiaan sillä tavoin, että käytin kaikki viimeiset energian rippeeni siihen ja nyt sitä energiaa ei tunnu enää saavan takaisin mistään) ja akka makaa jalat kattoa kohti sohvalla (tai oikeammin kyljellään kun ei voi  maata selällään). Olenkin miettinyt, että tänä jouluna jättäisin suuren perhejuhlan väliin ihan oman henkisen ja fyysisen terveyden vuoksi. Yksi myös mikä mietityttää on se, että perheessä on pieniä lapsia ja en vielä tällä hetkellä kestä yhtäkään "miksi sun mahasta kuuluu pieru ääniä?" "Miksi sun massu pömpöttää tolleen?" "Äiti, miksi täällä veskissä haisee näin kauheelle tädin jäljiltä?" Jne. Olen todella herkässä olotilassa ja meinaan alkaa itkeä jo siitä, että joku vilkaisee maha-aluettani kun kävelen kadulla. Lisäksi haistan koko ajan ulosteen hajun ympärilläni, mikä häiritsee todella paljon. Tiedän, että tämä kaikki varmasti tulee helpottamaan ajan kanssa, kun avanteeseen tottuu ja siitä tulee ihan normia arkea niin ei lastenkaan kysymykset tai kommentit paljoa haittaa. Mutta juuri nyt tässä hetkessä, ne ovat minulle liikaa. Harmittaa vain sinänsä, että rakasta kyllä perhejoulujamme sillä juhlimme ihan koko perheen voimin ja tunnelma on sen mukainen. Mutta aina (eli nyt) ei vain jaksa. En haluaisi loukata perhettäni, joten en tiedä miten oikein selittäisin heille, etten välttämättä ole tulossa heidän joulupöytäänsä tänä vuonna.

Joka tapauksessa odotan kyllä joulua innolla, se on lempi aikani vuodesta. Lahjat olen jo
paketoinutkin, vielä muutama on postissa odottelemassa noutoa ja pari tulossa kun kerkiää. Muutoin on ne hommat hanskassa :) Jouluruokia en ole koskaan itse tehnyt vaan käynyt tosiaan äidin laatikoilla ja sitten avokin kanssa syöty valmistuotteita. Samoilla tänäkin jouluna olisi tarkoitus mennä. Tosin yritän olla stressaamatta yhtään mitään ruokiin ja syömiseen liittyvää. Kunhan on kinkku, laatikot ja mustaherukanlehti-juomaa (kuplivaa) niin olen tyytyväinen... Niin ja paljon lahjoja :P Mites teidän muiden joulut?

torstai 4. joulukuuta 2014

Plääh

Taas olen ravannut avannehoitajalla pariin otteeseen ja eipä siellä nyt kukaan mitään uutta apua tähän tilanteeseen keksi.  Olen tullut allergiseksi nyt sille ainoalle laatalle jota voin käyttää, joten siihen avuksi kokeillaan nyt jotain ylimääräistä laattaa joka laitetaan ihon ja sen Pelicanin väliin... Ihan jees, etenkin kun nyt tuo systeemi pysyy paremmin kiinni tuossa navan kohdalla. Lisää sähläämistä tietysti niihin sidoksen vaihtoihin, mutta mitäs se muutama minuutti lisää kahteen tuntiin, ei tunnu missään ;)

Ja nyt niille, jota kiven kovaan väittää, että kyllä kyllä niitä laattoja on vaikka minkälaisia ja jokaiselle jotain löytyy niin sanon vain, että ei löydy. Voin käyttää vain ja ainoastaan Convexia koska avanteeni on sen verran matala, ettei normilaatta pysy siinä, vaikka sen nauloilla siihen vasaroisi. Ja koska laatta valikoima Convexeilla on jo alkujaankin aika rajoitettua, niin se, että voin haavojen takia käyttä vain pehmeää convexia. Suomeen tuodaan tasan yhtä oikeasti pehmeää convexia (ei, Dansacin "Pehmeä" convex ei ole oikeasti mikään pehmeä) eakinin Pelican. Saltsilla olisi pehmeitä convexeja peräti kolmea eri laatua, mutta niitä ei tuoda suomeen. Joka tapauksessa, tällä hetkellä on siis mahdollista käyttää vain ja ainoastaan tuota yhtä laattaa jolle olen tullut allergiseksi. Nyt pitää siis valita joko kutina ja ihottuma avanteen ympärillä, tai sitten hirveät invalidisoivat kivut ja vuotavat haavat. No valinta on aika helppo. Kärsin kutinat ja ihottumat, siihen kuitenkin toistaiseksi auttaa kortisoni voide, mutta saa nähdä kuinka pitkään.

Jos nämä haavat tästä koskaan pois lähtevät, niin voin kokeilla muitakin convexeja. Ongelmana on vain se, että avanteen yläreunassa oleva haava ei tule lähtemään pois ilman korjausleikkausta, jota kirurgin mielestä ei voida tehdä, koska siinä kohtaa avanne on ihon alla, eli iho kaistale on koko ajan kosketuksissa ulosteeseen (kirvelee ja sattuu muuten ihan kivasti). Joku jossain sivulla kommentoi, että kun leikkausturvotus lähtee niin voi olla, että avanne tulee esille paremmin. Ei tule. Se on niin syvällä ihon sisällä, että se pieni turvotus mitä siinä kohtaa vielä voi olla, ei vaikuta siihen niin paljoa, että sillä olisi loppupeleissä vaikutusta. Avannehoitaja sanoi, että laihduttaminen voisi auttaa, mutta siitäkään ei ole takuita, avanne kun on pesiytynyt sinne ihon alle, niin voi olla, että se pysyy siellä piilossa vaikka läskit lähtisi. Ja se laihduttaminenkaan ei ole mikään helppo juttu. Sitä on tässä nyt aktiivisesti jo kolmisen vuotta yritetty.

Tämä laatta itsessään häiritsee minua myös koko ajan ihan hirveästi. No siihen varmaan tottuu (ihminen kun tottuu mitä erikoisempiin asioihin) mutta se ajatus ei nyt tässä hetkessä auta. Tämä tuntuu siis siltä, kuin joku olisi laittanut paksun muovipalan pikaliimalla kiinni ihoon, jossa on haavoja. Joka kerta kun liikahtaa niin haavat repeilevät ja laatta tuntuu hyvin selvästi tässä vatsalla. Muutoin tämä pussittelu ei erityisemmin haittaa... Jos vain saisi toimivamman laatan, joka ei olisi mielessä joka hiton sekunti ja pääsisi näistä haavoista eroon ja vähän avannetta ylemmäs... Ei olisi niin paha. Aina kun lähtee kävelemään niin tämä avanteen yläosassa oleva haava tuntuu repeävän kun avanne laatan paino alkaa liikuttaa haavaa hieman alaspäin. Se ei ole kovin kiva tunne.

Ei tässä muuta, tilanne ei ole muuttunut muutoin, kuin että avanteen vieressä oleva haava on suurentunut ja alkanut kipuilla vielä enemmän kuin aikaisemmin. Että näin.


tiistai 18. marraskuuta 2014

Ei kovin hyviä uutisia

Jaahas. Siitä onkin taas vierähtänyt pitkä tovi kun olen viimeksi kirjoittanut. Asiat eivät ole tässä kuukauden aikana muuttuneet mitenkään paremmiksi. Vatsakrampit ovat nyt melkein kokonaan poissa, välillä tulee jotain pientä iltaisin, mutta sekin lähtisi pois jos liikkuisin enemmän. Mutta muutoin samoilla eväillä mennään kuin vielä lokakuussa.

Hiukset tuli värjättyä pinkiksi Halloweenia varten :D En rakastunut väriin erityisemmin tuli lähinnä sellainen "Mutton dressed as a lamb" fiilis (eli vanha yrittää leikkiä nuorta). Tunnen oloni jotenkin niin vanhaksi ja jo rupsahtaneeksi, että tuntuu, että ihmiset vain tuijottaa jos edes yritän näyttää jotenkin "nuorekkaammalta" tms. Liekö sitten ulkonäöstä vaiko sisäisestä vanhuuden tunteesta enemmän moinen kiinni.

Joka tapauksessa avanteen kanssa menee siis edelleen paskasti. Jos nyt yrittäisin keksiä jotain mikä menisi paremmin kuin j-pussin kanssa, niin enpä paljoa moisia keksi. Kohdallani tämä "ei ainakaan pahemmaksi voi mennä" ei pitänyt paikkaansa. Edelleen herään tunnin välein yöllä, joskin en enää itse vaan herätyskellon avulla, koska pussia on pakko tyhjentää. Ja ne kuuluista hienot filtterit, jotka suodattaa ilman ulos pussista ilman hajuja, ovat vain suurta urbaania legendaa. Ihan yhtä lailla tulee ilmat pussiin oli filtteriä tai ei. Ainoa ero filtterin kanssa on se, että haiset koko ajan paskalle. Viehättävää. Siksipä yritän tukkia filtterit aina mukana tulevilla tarroilla, mutta se ei aina auta, hajut tulevat filtteristä läpi (etenkin öisin). Tosin kukapa meistä ei öisin paskalle aina ajoittain haisisi :D
En myöskään voi käydä missään ellen ole syömättä. Avanteen kanssa kun joutuu käymään aikalailla yhtä paljon veskissä kuin j-pussinkin, ellei sitten halua näyttää täyteen ahdeltulta ilmapallolta. Sen kanssa ei myöskään jää kauheasti aikaa etsiä sitä veskiä, sillä pussi täyttyy n. 5 minuutissa siitä kun ensimmäiset tavarat on pussissa. Syön edelleen myös Panacodia, jotta saisin edes jonkinlaista rauhaa avanteen toimimiselta. Etenkin ennen vaihtoa pitää aina herätä tuntia etukäteen, ottaa Panacod ja toivoa, että se auttaa. Sen jälkeen alkaakin avanteen vaihto rumba missä menee 30-120min. koskaan ei voi tietää kuinka kauan tulee kestämään, joten pakko herätä vaihtamaan laattaa aina kaksi tuntia ennen kuin tarvitsisi normaalisti herätä.

Yksi mikä ärsyttää suuresti on se kun ystävät ja sukulaiset ovat ihan innoissaan siitä, että "nyt voit sitten tulla kylään ja tehdä sitä ja tätä ja tuota" Eeh... No en... En edelleenkään voi tehdä mitään sellaista mitä en j-pussinkin kanssa olisi voinut tehdä. Lisäksi en voi käydä uimassa, harrastaa mitään liikuntaa tai edes kävellä reippaasti tai normaalisti, ellen koko ajan pidä avannepussukkaa paikoillaan. Ihan siitä syystä, että käveleminen on kivuliasta ja sitä reippaampi liikkuminen, kivuliaisuuden lisäksi, irrottaa avannelaatan aika kätevästi siitä suolen vierestä kokonaan ja siitä alkaa mukava kirvely ja kutina kun ulosteet pääsee iholle. Eli ojasta allikkoon. Edelleen yritän kovasti toivoa, että tämä on vain sellaista alkukankeutta... Mutta en silti usko, että hommat tästä kauheasti paranee. Tuo liikkuminen etenkin häiritsee hirveästi. En ole mikään kovin liikunnallinen ihminen, mutta tykkään käyttää kroppaani jokapäivä. Aikaisemmin saatoin pistää tanssiksi koska vain kotona jos siltä tuntui, istuilin mitä omituisimmissa asennoissa ja hypin ja pompin koiran kanssa erikoisissa asennoissa jne. Nyt istun melko tönkkönä tasan yhdessä asennossa. Kumartumista en voi harrastella (ellen pidä pussista koko ajan kovaa kiinni, ettei se irtoa ihosta), voin nukkua vain joko oikealla kyljelläni tasan tietyssä asennossa tai vasemmalla kyljellä, myös tasan yhdessä asennossa. En koskaan tajunnut miten paljon käytän kroppaani ennenkuin menetin kyvyn käyttää sitä... Mutta niinhän siinä usein käy, ettei tajua miten hyvin asiat ovat ennenkuin ne huononevat.

Mutta kaiken kaikkiaan, edelleen jos voisin, ottaisin j-pussini takaisin. Katsotaan taas kuukauden kuluttua olenko samaa mieltä. Toivon todella, että jossain vaiheessa voin sanoa, että nyt en ottaisi enää j-pussiani takaisin jos olisi mahdollista :) Ehkä minulle tapahtuu vaikka jokin jouluinen ihme! Ai niin ja aloitin sen blogin englannin kielellä :P