perjantai 24. huhtikuuta 2015

Elämä on...

Pakko kertoa, että olen nyt saanut päätökseen 30 päivän kyykkyhaasteen ja kyllä kuulkaas huomaa eron! Suosittelen ihan kaikille, ainoa hankaluus noissa kyykyissä on se, että ne alkaa käydä aikamoisen tylsäksi kun on päässyt 100 kyykkyyn asti :D On tässä se muutama kilokin tippunut, mutta pelkästään se ei selitä pepun ja reisien muodon muokkaantumista. Mitään ihmeistä ei siis ole tapahtunut, mutta huomattava muutos kylläkin. Kyykkyjä aion jatkaa edelleen, joskin painon kera. Kesälle 2017 sitten sellainen  piukea fitness peppu :D (dream on!)

Yleensä kevät saa aikaiseksi ihan älyttömän masennuksen aallon mutta tänä keväänä moista ei ole kuulunut (toistaiseksi). En ole ihan varma mistä moinen voi johtua, mutta olen ihan tyytyväinen nykyiseen olotilaani. Tuntuu kuin alkaisi pikkuhiljaa heräilemään yli viiden vuoden pitkästä unesta. Mitenköhän sellaiset ystävät suhtautuvat jotka eivät ole koskaan oikein törmänneet siihen oikeaan minuun. Joskaan en nyt vielä ala juhlia, sillä masennus on siitä paska tauti, että se saattaa hetken kiusata ja päästää otteestaan kunnes sitä suistuukin vielä pahemmin radaltaan. Mutta jostain sitä energiaa on tullut vähän lisää. Olen aloittanut mm. kirjoittamisen jota rakastan, mutten ole vuosiin jaksanut pitkäjänteisesti tehdä. Nyt on jo parit fan ficit lemppari elokuvasta melkein valmiita ja lisääkin on tiedossa ihan varmasti, kunhan ensin saan nämä edelliset pois päästäni ja paperille. Mahtavinta on ollut huomata, että osaan kuin osaankin kirjoittaa fiktiivisiä tekstejä myös englannin kielellä, joka itseasiassa tuntuu jopa luonnollisemmalta kirjoittaa. Suht simppeliä tekstiähän minä kirjoitan, että mitään kovin korkealentoisia juttuja en enkuksi ole kirjoitellut. Nyt pitäisi vain keksiä joku paikka minne voisi noita kirjoituksiaan laittaa jakoon... Jos nyt kukaan haluaa meikäläisen tarinoita edes lukea, aikamoista K18 kamaa kuitenkin... :D

Olen taas löytänyt pientä iloakin tuosta liikunnasta. Minähän vihaan liikuntaa, oli se sitten melkein mitä tahansa (paitsi kamppailulajit ja uiminen jotka molemmat ovat poissa laskuista meikäläiselle nykyään). Mutta olen taas alkanut jopa kaivat juoksulenkkejäni. Parasta aikaa tyhjentää pää ja pistää musiikki kuulokkeisiin pauhaamaan, välillä tekisi kesken juoksun pistää tanssiksi :D Mutta jotain elonmerkkejä alkaa täällä päässä näkyä, sellaisia joita ei ole vuosiin näkynyt tai kuulunut. Katsotaan nyt mihin tuo uusi leikkaus johtaa, josko se toisi helpotusta elämään tai sitten vie pahemmin pimeisiin syövereihin jos se epäonnistuu. Mutta se jäänee nähtäväksi.

Tämä päivä on ihan jees päivä, mitä en olisi koskaan uskonut sanovani :D Eikä mitään erikoista ole tapahtunut. Taidanpa siis palata hetkeksi mielikuvitusmaailmaani komeiden miesten saartamaksi, kyllä kirjoittaminen on hyvää terapiaa :D

lauantai 11. huhtikuuta 2015

Elämää, ei sen enempää

En olekaan kirjoitellut tänne pitkiin aikoihin. Osittain siitä syystä, ettei ole oikein ollut mitään sanottavaa... Osittain siksi, ettei ole myöskään tapahtunut mitään sen kummoisempaa mistä olisi jaksanut kirjoitella. Kuulumisia sen verran, että nyt minulla on toukokuussa tulossa toinen leikkaus avanteen takia, sen paikkaa korjataan ja yritetään nostaa sitä hieman ylemmäs. Tässä parin-kolmen kuukauden aikana on sen verran tapahtunut muutosta, että painoa on pikkaisen lähtenyt pois, joten avanne on pikkiriikkisen tullut näkyviin paremmin. Se ei ole enää varsinaisesti ihon alla, vaan aivan ihon tasalla (tai siis osa siitä). Nykyään joudun kuitenkin vaihtamaan laatan joka päivä, kerran tai kaksi koska kaikki tulee iholle jo muutama tunti vaihdon jälkeen. Sekin johtuu varmaan osittain siitä, että on lähtenyt vähän fylliä, niin laatat istuvat vielä huonommin. Toinen syy on se, että olen alkanut taas harrastaa jonkinlaista liikuntaa, jotta saisi tuota painoa pois. Ja kun vähänkin liikkuu, niin laatta alkaa heti vuotaa ja se pitää vaihtaa. Siksipä teen kaiken päivän liikunnan aamulla, ennen laatan vaihtoa (on muuten tuskaisaa yrittää kaikki pakollinen liikunta tunkea tuohon tiettyyn aikajanaan, etenkin kun pakolliset rutiinit ovat aina olleet ahdistavia).

Painoa olen saanut jopa hikiset 6 kg tiputettua 4kk aikana. Eli ei kovin kummoisesti, mutta paino ei vain tunnu tippuvan vaikka mitä tekisi. Tällä hetkellä olenkin erittäin vähäkalorisella ruokavaliolla (n. 900kcl per päivä) ja harrastan liikuntaa joka päivä (kevyttä käveliä, juoksua, reipasta kävelyä, kyykkyhaaste, punnerrushaaste ja tanssi). Liikkuminen on aikamoisen tuskaisaa, avanteen takia siis, mutta pakko liikkua jos haluaa, että se paino tippuu edes sen vähän mitä sen nyt on saanut tippumaan. Tarkoituksena oli, että ennen leikkausta saisi painon kunnolla tippumaan, jotta leikkauksen tulos olisi parempi kuin aikaisemmin. Meikäläisen kroppa ei vain ole asiasta samaa mieltä ja pitää kiinni joka himputin kilosta ja kalorista niin tiukasti, että ihmettelen miten avanteelliselle ihmiselle laihduttaminen voi olla näin ison työn takana. Tosin, mitä nyt olen ihmisten kanssa jutellut, niin on aika yleistä, että avanteen kanssa painonhallinta on hankalampaa kuin ennen avannetta. Sain siis alunperin edellisen laihdutuskuurin aikana painoni laskemaan 120kg- 85kg. Siitä paino sitten kuitenkin hiipi ennen avanneleikkausta tuonne 93kg paikkeille. Nyt taas päässyt 87kg ja tavoitteena olisi ollut 80kg ennen leikkausta. No se ei ole nyt mitenkään mahdollista, mutta jos nyt 5 viikossa saisi edes sen 2kg pois niin kait se on pakko olla tyytyväinen siihenkin. Tässäpä olisi Jutta Gustafsbergille kunnon pala purtavaksi!!!

Jotain kivaakin sentään. Olen päässyt taas kirjoittamisen maailmaan mukaan ja nyt tietokone sauhuaa jos jonkinlaista kirjoitusta, suomeksi ja englanniksi. :D Ihan vain sellaista omaksi iloksi kirjoittamista, fan ficciä sun muuta. Mutta pitää sentään mielen vähän edes touhussa, niin ei kerkeä ihan täysin aivot sammaloitumaan.

Kävimme eilen ystävän kanssa Insurgent-elokuvan ensi-illassa, päätettiin jopa vähän pukeutua tuota leffaa varten, koska elämä on elämistä varten :D Pistettiin siis Faction asut päälle ja eikun leffaan. Sen jälkeen käytiin vähän herkuttelemassa kun lempihahmoni elokuvassa kuolee ja pitihän sitä surra viskaamalla etanoita ja pizzaa naamaan. Tänään taas takaisin dieetin pariin uusin voimin.




lauantai 31. tammikuuta 2015

Yksinäisyys


Olen tässä viime aikoina miettinyt paljon yksinäisyyttä ja sen vaikutusta ihmiseen. Olen yksinäinen, hyvin hyvin yksinäinen. En ole varmaan koskaan tuntenut oloani näin yksinäiseksi, tosin en ole koskaan ollutkaan varsinaisesti yksin. Toki minulla on avomies joka pitää viikonloppuisin jonkin verran seuraa, mutta raskaan työpäivän jälkeen hänkin haluaa mieluusti olla itsekseen ja pelata tietokonepelejä tms. Minkä kyllä ymmärrän hyvin. Mutta kun on koko viikon yksin, niin sitä kaipaisi seuraa, edes silloin viikonloppuisin.

Vuosien varrella olen aina ollut sosiaalinen ja minulla on ollut iso kaveriporukka. Mutta vanhemmiten kaverit katoavat tai alkavat elämään omaa elämäänsä ja viihtyvät paremmin kotona perheen parissa kuin kaverin luona nyhjäämässä :D Ja tietysti sekin on vähentänyt kavereita, että en sairauteni takia pääse liikkumaan paljoa, en pääse mökkiretkille, enkä tällä hetkellä paljoa kauppaa pidemmäs. Toki ne parhaimmat ystävät jotka jaksavat roikkua menossa mukana tulevat välillä käymään täällä mikä onkin aivan ihanaa. Mutta ihmiselle, joka on tottunut hengaamaan jonkun kanssa joka päivä, käy seuranpuute pahaksi kun näkee ystäviä pari kertaa kuukaudessa.

Yksitellen kaverit jäävät elämästä pois, joko perheen perustamisen takia tai sitten eivät vain jaksa hengailla sairaan ihmisen kanssa (molemmat ihan ymmärrettäviä). Muutenkin, ei ole ystävien tehtävä toimia jonkinlaisina yksinäisyyden poistajina tai auttajina tms.  Jos olisin töissä, en varmaan edes valittaisi yksinäisyydestä. Silloin saisi sitä sosiaalista kontaktia töissä joka päivä ja se ystävien tapaaminen pari kertaa viikossa olisi ihan tarpeeksi. Mutta kun makoilee vain täällä kotona itsekseen miettimässä elämän syntyjä syviä, niin sitä huomaa pikkuhiljaa tulevansa mökkihöperöksi. Samoin sellainen sosiaalinen osaaminen alkaa kuolla... En ole koskaan pelännyt sosiaalisia tilanteita, olen ihan mielelläni mennyt vaikka bileisiin joissa tunnen vain pari ihmistä (kunhan jonkun edes tunnen) mutta nyt ei tulisi mieleenkään. Kaikki lähteminen sosiaalisiin tapahtumiin on todella vaikeaa, etenkin kun ei ole ketään kenen kanssa lähtisi. Onhan noita kaikenlaisia tukea antavia järjestöjä sun muita, mutta en osaa enää ystävystyä ihmisten kanssa. Menen jonnekin tapaamiseen/tapahtumaan ja istun vain itsekseni nurkassa. Jos joku tulee juttelemaan niin toki juttelen mielelläni takaisin. Mutta siihen se jää ja tyyppi lähtee ennemmin tai myöhemmin pois. Suhteiden luominen toisiin ihmisiin vaikeutuu vuosi vuodelta.

Toisekseen erinäisten mielenterveysjärjestöjen tapaamisista on tosi vaikea löytää itseni kaltaisia ihmisiä. Kenessäkään ei siis ole mitään vikaa, mutta en vain itse tunne millään tasolla kuuluvani joukkoon.  Millaiseen joukkoon sitten kuuluisin? Siitä ei ole aavistustakaan. Olen huomannut myös sen, että en kestä näitä "askarrellaan paskarrellaan" kaverin kanssa-ryhmiä. Ne ovat ihan kivoja jne. Ja niistä on varmasti monelle hyötyä mutta itseäni alkaa vain ahdistaa koska niissä ei ole mitään päämäärää. Tarvitsisin jonkinlaisen päämäärän, jotta tekeminen olisi miellyttävää. Opiskeleminen oli ihanaa, koska tiesin, että kun teen töitä niin saan ammatin... Työtä tein, jottain sain palkkaa ja sekin tuntui ihan hyvältä vaikkei nyt sinänsä mitään sen suurempaa haastetta antanutkaan. Mutta askartelu, vaikka kivaa onkin, ei anna minulle loppupeleissä mitään. Ja koska en osaa luoda ystävyyssuhteita niin en onnistu saamaan kavereitakaan, muuta kuin sellaisia hyvän päivän tuttuja.

Mutta niin, olen yksinäinen... Ehkä myös syrjäytynyt tässä vaiheessa ainakin. Kuulostaa niin oudolta kutsua itseään syrjäytyneeksi, mutta sitä minä taidan olla. Riippuu tietysti sitä miten asiaa katsoo, mutta jos nyt oman ammattini kautta asiaa katson, niin kyllä, olen syrjäytynyt. Mikä tähän sitten auttaisi? Jaa-a... Opiskelu? Työn tekeminen, josta saisi jotain haastetta ja löytäisi opiskelu/ työkavereita.  No ne taitavat kuulua sinne menneeseen aikaan, joten pitäisi keksiä elämälleen jokin muu päämärä/merkitys. Mikä se sitten voisi olla? Noh, jos sen tietäisin en olisi syrjäytynyt :D

sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Mikäpä pahan tappaisi...

Eilen kävin sitten lääkärin kanssa juttelemassa tästä avanteesta ja mahdollisesta leikkauksesta ja siitä hiton kortisonista! Selitin kirurgille oman kantani ja mielipiteeni asiasta, että avanteen yläosassa oleva haava (se kohta missä suoli on ihon alla) ei tule menemään umpeen, ellei suolta saada leikkauksella nostettua ihon yläpuolelle (tai edes ihon tasolle).  Kirurgin mielipide puolsi tällä kertaa omaani! Hänen mielestään ei ole nyt mitään järkeä ensin syödä kortisonia yhden haavan takia, etenkin kun se ei välttämättä tilannetta edes auta. Joten nyt päädyttiin yhdessä siihen tulokseen, että pääsen kuin pääsenkin korjausleikkaukseen jossa avanne siirretään kokonaan toiseen paikkaan ja haavauma suljetaan leikkauksella. Jännä miten asiat voivat mennä "emme voi tehdä korjausleikkausta kun ei se auttaisi kuitenkaan" siihen, että nyt sitten voidaankin tehdä korjausleikkaus... Tosin kyseessä on vähän isompi leikkaus, sillä pelkkä avanteen paikan korjaaminen ei riitä, vaan suolta täytyy käydä sisältä irrottelemassa jne. Joten joudutaan avaamaan taas koko vatsa. Meinasin jo, että varmaan ei ihan tarvitse yhtä pitkään olla sairaalassa kuin viimeksi, mutta kuulemma voi olla, että menee se parikin viikkoa, kuten viimeksi. No tärkeintä on nyt se, että saadaan edes jotain tuolle avanteelle tehtyä.

Yritän ajatella positiivisesti mutten liian positiivisesti. En enää koskaan ainakaan sano, että asiat eivät voi pahemmaksi mennä :D Kyllä ne voivat AINA mennä pahemmaksi. Taitaa tällä leikkauksella mahdollisuudet jakautua 33% mahdollisuus, että tilanne menee pahemmaksi, 33% mahdollisuus, että tilanne on leikkauksen jälkeen sama kuin sinne mentäessä ja 33% mahdollisuus, että leikkaus oikeasti auttaa. Mutta otan nuo mahdollisuudet kyllä vastaan, sentään on edes jokin mahdollisuus vähän paremmalle tulevaisuudelle!

Nyt sitten odottelen sen 3-6kk, että pääsen leikkaukseen (kevään aikana). Toivottavasti ei mene kesälle asti, koska se olisi kyllä yhtä helvettiä, leikkaus helteessä... Yyyh! Toinen asia mikä on mietityttänyt on se, että kirurgi kertoi patologin löydöksistä kuolleesta j-pussistani. Syöpää tms. ei löytynyt, mutta kuulemma j-pussi oli niin pahasti tulehtunut, että patologi ihmetteli miten kukaan on voinut niin tulehtuneen, haavaisen ja kuroutuneen j-pussin kanssa edes elää (no eihän sen kanssa kauheasti elänytkään). Ihmettelen tuota koska kirurgi joka minua on tähystänyt (ja tähysti mm. kuukasi ennen leikkausta) on aina sanonut, että tulehduksen määrä ei vastaa oireitani, että j-pussissa on selkeästi tulehdusmuutoksia ja pari haavaumaa, muttei mitään kovin vakavaa. Se mikä on ollut suurempi ongelma ovat pussissa ollut ahtauma ja se, että pussi oli alkanut kuroutua (eli pienentynyt). Tämän vuoksi mm. B-todistuksissani ei ole koskaan mainittu kaikkia vaikeita oireitani, koska ne eivät ole olleet löydösten kanssa samalla linjalla. Eli  miten voi olla, että tähystyksessäkään ei ole huomattu miten vakava tilanne on ollut? Tämä oli nyt vähän tällainen tilanne, että hengenlähtö olisi voinut olla lähellä, ellen olisi avannetta nyt päättänyt ottaa, että joku jossain vain sitten päätti ilmoittaa alitajunnalleni, että nyt olisi sitten ne viimeiset hetket tehdä päätös ennen kuin on myöhäistä. Pelottaa ajatella, miten moni toinen suolistosairaudesta kärsivä saa kuulla, ettei ole tulehdusta tms. Vaikka tilanne onkin oikeasti suht. vakava, tähystäjä ei vain ole sitä jostain syystä nähnyt (tai halunnut nähdä).

Mutta, hengissä ollaan... Joskaan tällä hetkellä se ei ehkä tunnu miltään suurelta voitolta. Katsotaan mitä mieltä olen vuoden parin kuluttua :) Mutta tällaista tänne. Leikkaukseen käypi tieni, jälleen kerran, vähän paremmilla mielin tosin kuin viimeksi ;)

perjantai 9. tammikuuta 2015

Uusi vuosi, uudet kujeet

Hellou jälleen!
Nyt on joulut ja uudet vuodet juhlittu, joten alkaa se sama arki kuin ennenkin. Hirmuisen tyhjä tunne kun joulu on ollut ja mennyt eikä ole enää mitään mitä odottaa ja minkä eteen touhuta (ja shoppailla!). Paras joululahja tänä vuonna oli Dinsey Storesta avokin hankkima Frozen Delux doll set :P Olin sitä toivonut, mutta en uskonut, että moista saisin. Kaikkea muutakin kivaa toki lahjakasasta löytyi kuten mm. Ever After High Cherise Hood nukke, uusi reppu jne. Ja en voi valehdella, parit Barbietkin pukin kontista minulle löytyi :P


Joululahjarahat on jo käytetty, ostin niillä uusia vaatteita, lähinnä housuja kaipailin kun joudun kaikki farkkuni heittämään pellolle, eivät sovi avanteen kanssa mitenkään päin (avannehoitajan vakuutteluista huolimatta "avanteen kanssa voi käyttää ihan samoja vaatteita kuin ennenkin"... Joopa joo, oikeampi lausahdus olisi, että "jotkut onnekkaat voivat käyttää avanteen kanssa samoja vaatteita kuin ennenkin, muttei kaikki"). Kävin ihan piruuttani kokeilemassa myös äitiysfarkkuja H&M mallistosta ja nyt harmittaa, etten jo j-pussin kanssa keksinyt moisia! Ne ovat todella mukavat, ihanan joustavat ja pehmeät vatsan kohdalta, eivät purista avannetta tai kipeää vatsaa ollenkaan! Ja mikä parasta, voi ostaa ihan oman kokoiset housut, ei tarvitse ostaa kokoa paria isompia roikkureleitä :) Joka tapauksessa, nyt on vähän vaatteita osteltu ja ulkona lumessa (ja tätä nykyä rännässä) rämmitty ja nuuskittu talvisia ilmoja :) Lunta toivoisin jälleen tulevaksi piakkoin, mutta saa nyt nähdä. Eiköhän tälle talvelle vielä uudet lumikelit saada.


Tänään kävin avannehoitajan juttusilla ja jälleen hän heitti ilmaan, että taitaa minulla kuitenkin ollakin se ihotauti joka aiheuttaa tämän haavauman avanteen vierelle. Ainoa keino päästä siitä irti on kortisonikuuri... Kyllä, aivan oikein KORTISONIKUURI! Olen viimeksi 16-vuotiaana syönyt kortisonia ja silloin vannoin, että oli tilanne miten paha tahansa niin sitä lääkettä en enää elimistööni pistä. Enpä olisi koskaan uskonut, että tämän helvetin avanteen takia joudun sitäkin järkyttävää myrkkyä elimistööni tunkemaan. Tervetuloa 20 liikakiloa jotka olen juuri kovalla työllä saanut takaisin, kuukausien unettomuus, hirveä kivulias turvotus ja haavaumat limakalvoilla, hengitysvaikeudet jne. Siinä on sitten kiva lääke. Pahempi melkein kuin yksikään sairaus. Mutta jos tuota haavaa ei saada hoidettua pois, niin en pääse korjausleikkaukseen...

Huomenna olisi aika lääkärille. Siellä keskustellaan kipulääkityksestä (syön siis edelleen ihan samoja lääkkeitä kuin ennen leikkausta), tuosta helvetin kortisonikuurista ja sitten mahdollisesta leikkauksesta jolla tätä avannetta saataisiin edes vähän inhimillisempään kuntoon. Viimeksi lääkäri oli leikkauksen kannalla, mutta nämä lääkärit nyt muuttaa mieltää aina sen naamavärkin mukaan melkein, että katsotaan nyt mitä tämä huominen lekuri on mieltä. Helvetti, että taas vituttaa! En olisi uskonut, että avanne vie tähän tilanteeseen. Sain siis pahimman avannehelvettini ja siihen päälle vielä vähän lisää ongelmia, niitä kun ei ilmeisesti ollut jo tarpeeksi. No katsotaan nyt miten käy.

Lunta kovasti kaipailisin! Eiköhän sitä tänä talvena vielä tule, mutta nämä kurakelit alkaa ottaa jo päähän. Kunnon pakkanen ja paljon lunta (muttei jäätä kiitos!). Siksipä nuo jouluisat lumiset kuvat, jos vaikka äiti Maa vähän kuuntelisi ja heittäisi meitä kunnon lumimyrskyllä :P

Niin ja HYVÄÄ UUTTA VUOTTA 2015 kaikille :)

keskiviikko 24. joulukuuta 2014

Joulu on täällä!

HYVÄÄ JOULUA!

Valitettavasti itse en pääse tänä vuonna perheen pariin viettämään joulua, sen sijaan vietän sen kaksin koiruuden kanssa ja ehkä ystävä tulee myös käymään. Avokki viettää joulunsa oman perheensä kanssa joten pääsen kunnolla juhlistamaan joulua vasta 25pv. Olo on sen verran huono/masentunut/väsynyt jne. En kestäisi juuri nyt suurta perhettä ympärillä ja kaikkea sitä hälinää. Tuntuu todella surkealta, että nyt on ensimmäinen joulu koko sairaushistoriani aikana, etten ole päässyt perheen kanssa viettämään joulua. Juuri nyt kun pitäisi olla terve! Noh, tasan ei käy onnen lahjat. Onneksi joulu tulee joka vuosi, joten ensi vuonna kerkeää taas :)

Sentään tuli valkea joulu jota odotinkin kovasti!!!


torstai 11. joulukuuta 2014

Jos jotain mukavaa välillä?

Jotain mukavaakin täällä on tapahtunut, ei tosin avanteen tms. Tiimoilta. Pääsin taas laulamaan pari biisiä joulukonsertissa tuossa pari päivää sitten ja kyllä moinen aina hetkellisesti vähän piristää. Olen tosin aivan puhkipoikki ja kuollut koko rykäisyn jäljiltä, vähän liian aikaisin taisin lähteä juttuun mukaan. Mutta ei kaduta. Lääkkeiden avulla meni ihan hyvin ja avannelaattakin pysyi kiltisti paikallaan vaikka aloittikin hirveän kirvelyn jo aamusta vaihdon jälkeen. Kait sitäkin jänskätti :) Pääsin laulamaan muutamalle kappaleelle taustoja ja sitten vedettiin kaverin kanssa duona kaksi joululaulua: Winter Wonderland ja Walking in the Air (kyllä, se korkea versio). Hyvin meni esitys ja koko päivä oli aivan huikea. Tätä lisää :)

Nyt mietityttää tuo joulu. Minähän rakastan joulua yli kaiken. Joululahjat on jo hankittuna ja kuusi vain odotuttaa, että koska tulevat myyntiin niin haetaan saman tien :D MUTTA olen todella uupunut henkisesti ja fyysisesti. Pienikin stressi niin on kaikki voimat lopussa (kyllä, myös tuo konsertti vaikutti asiaan sillä tavoin, että käytin kaikki viimeiset energian rippeeni siihen ja nyt sitä energiaa ei tunnu enää saavan takaisin mistään) ja akka makaa jalat kattoa kohti sohvalla (tai oikeammin kyljellään kun ei voi  maata selällään). Olenkin miettinyt, että tänä jouluna jättäisin suuren perhejuhlan väliin ihan oman henkisen ja fyysisen terveyden vuoksi. Yksi myös mikä mietityttää on se, että perheessä on pieniä lapsia ja en vielä tällä hetkellä kestä yhtäkään "miksi sun mahasta kuuluu pieru ääniä?" "Miksi sun massu pömpöttää tolleen?" "Äiti, miksi täällä veskissä haisee näin kauheelle tädin jäljiltä?" Jne. Olen todella herkässä olotilassa ja meinaan alkaa itkeä jo siitä, että joku vilkaisee maha-aluettani kun kävelen kadulla. Lisäksi haistan koko ajan ulosteen hajun ympärilläni, mikä häiritsee todella paljon. Tiedän, että tämä kaikki varmasti tulee helpottamaan ajan kanssa, kun avanteeseen tottuu ja siitä tulee ihan normia arkea niin ei lastenkaan kysymykset tai kommentit paljoa haittaa. Mutta juuri nyt tässä hetkessä, ne ovat minulle liikaa. Harmittaa vain sinänsä, että rakasta kyllä perhejoulujamme sillä juhlimme ihan koko perheen voimin ja tunnelma on sen mukainen. Mutta aina (eli nyt) ei vain jaksa. En haluaisi loukata perhettäni, joten en tiedä miten oikein selittäisin heille, etten välttämättä ole tulossa heidän joulupöytäänsä tänä vuonna.

Joka tapauksessa odotan kyllä joulua innolla, se on lempi aikani vuodesta. Lahjat olen jo
paketoinutkin, vielä muutama on postissa odottelemassa noutoa ja pari tulossa kun kerkiää. Muutoin on ne hommat hanskassa :) Jouluruokia en ole koskaan itse tehnyt vaan käynyt tosiaan äidin laatikoilla ja sitten avokin kanssa syöty valmistuotteita. Samoilla tänäkin jouluna olisi tarkoitus mennä. Tosin yritän olla stressaamatta yhtään mitään ruokiin ja syömiseen liittyvää. Kunhan on kinkku, laatikot ja mustaherukanlehti-juomaa (kuplivaa) niin olen tyytyväinen... Niin ja paljon lahjoja :P Mites teidän muiden joulut?