torstai 10. huhtikuuta 2014

Rockia ja kauneusleikkauksia

Tuli käväistyä Moniäänirockissa Lahdessa tuossa tiistaina. Esiinnyin siellä kaverin ja "bändimme" kanssa. Esitys meni ihan hyvin ja oli ihan mukavaa. Ainoa mikä harmitti oli se, että tuomariston palaute oli aika geneeristä "hyvältä kuulosti, kannattaa jatkaa" jne. Saman palautteen saivat aikalailla kaikki, joten en nyt sitten tiedä, että menikö esitys hyvin vai ei :D Mutta suurimmat aplodit kyllä saatiin, mikä oli aika hieno homma :) Esitys ei  mennyt ihan niin hyvin kuin olisi voinut mennä, mutta en usko, että yleisössä huomattiin epäpuhtauksia ja pieniä rytmiongelmia vaikka omaan korvaan ne särähtikin hyvin helposti. Täydellisyyden tavoittelu ei ole helppoa. Kaverin tekemä biisi sai kehuja, ihan syystäkin. Se oli ihan piste i:n päälle esityksessämme.

Pakko sanoa, että yhdessä vaiheessa mietin jo, että valitiin ihan väärä biisi laulettavaksi kun valikoimamme "Let it Go" tökki tietystä kohtaa koko ajan. Mutta pienten muutosten jälkeen kappale meni ihan hyvin, eikä se tökkivä kohtakaan ollut mikään ongelma. Lauloimme vielä pari muutakin biisiä ja saatiin tuomaristossakin ainakin yhdelle tuomarille kyyneleitä silmiin :D Saavutus sekin XD

SITTEN näin kuvia itsestäni Facebookissa, siis sellaisia jotka oli otettu meistä esiintymässä. Hyi hitto miten ruma ihminen voi olla! En tajunnutkaan, miten karmiva kaksari minulla edelleen on laihtumisesta huolimatta. Aloin selailla plastiikkakirurgian sivustoja ja huomasin, että kaksarin poisto rasvaimulla on aika hinnakasta touhua. Joskin hinnat vaihtelivat 600€ - 3000€ väliltä. En käsitä, miten hintahaitari voi olla noin suuri. Mutta nyt on harkinnassa, josko alkaisin keräämään rahaa tuota kaksaria varten, joka on häirinnyt minua suuresti jo teini-ikäisestä lähtien. Siihen voisi ehkä jopa olla mahdollista hankkia ne rahat jostain. Mutta kovin paljoa suurempiin operaatioihin en kyllä kykenisi (enkä oikeastaan haluaisikaan muuta kuin nämä käsivarsien allit hoitaa).

Olen yleensä aika kauneuskirurgian vastainen, mutta vanhemmiten olen tullut siihen tulokseen, että jos ihmistä on oikeasti jokin asia ulkonäössä vuosia vaivannut niin, ettei kehtaa ulos mennä, niin miksei sitä voisi hoitaa pois. Jos vain rahaa löytyy moiseen. Toisille se ulkonäkö on selkeästi tärkeämpää kuin toisille, ja en näe syytä miksi ulkonäkö ei saisi olla tärkeää. Edelleen monet rintojen suurennukset, rasvaimut olemattomiin rasvoihin, isot kasvoleikkaukset jne. Ovat minusta aika hölmöä hommaa, eivätkä ketään onnelliseksi tee. Mutta jos jollain operaatiolla saa oikeasti elämästään parempaa, niin miksi ei, kunhan ei mene liiallisuuksiin ja tee itsestään muovinuken näköistä. Jokainen siis tehköön itselleen mitä haluaa, kun omasta pussistaan maksaa.

Ai niin ja ihan meinasi unohtua! Tapasin myös iki-ihanan kirjekaverini (joka kyllä myös jo ihan ystävältä tuntuu!) tuolla Moniäänirockissa. Hän tuli vartavasten katsomaan esitystämme ja olin kyllä todella iloinen ja otettu. Aivan ihana ihminen ja tullaan varmasti tapaamaan vielä tulevaisuudessakin jos se minusta on kiinni :D

keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

Mutinaa, napinaa ja höpinää (avanteesta, mistäs muustakaan).


Tässä on taas tullut vähän vietettyä hiljaiseloa oikeastaan kaiken suhteen. Tuntuu siltä, ettei oikein ole energiaa mihinkään muuhun kuin vain oleskeluun. Onneksi on sentään ollut ystäviä seurana niin ei ole ollut kovin yksinäistä :) Jotenkin jännästi ajattelen tuota avannetta koko ajan, välillä positiivisemmin välillä negatiivisemmin. Ajatukset ja suhtautuminen muuttuu ihan päivittäin. Juuri kun keksin jonkin positiivisen ajatuksen, niin tuhoan sen taas jollain negatiivisella. Ahdistaa myös se, että ei voi tietää mitä sen avanteen kanssa käy. Pääseekö ehkä jopa työelämään jossain vaiheessa, vai meneekö siihen, että se tuhoaa nekin pienet mahdollisuudet mitä nyt voisi olla... En tiedä ennenkuin kokeilen. Harmi vain, ettei siitä voi päästä enää takaisin tähän tilanteeseen. Ja toivottavasti ei tarvitse moista koskaan toivoakaan.

Olen tulossa hulluksi myös kaikkien avanne juttujen kanssa. On erilaisia sidoksia, vöitä, alusvaatteita ja vaikka mitä. Mietin, että missä hiton vaiheessa saisin sitä energiaa sitten tutkia, kokeilla ja miettiä, että mikä minulla olisi paras vaihtoehto?!?! En jaksa edes hampaita pestä, saatikka miettiä kymmenistä eri vaihtoehdoista sitä mikä soveltuisi parhaiten. Toki apua saa avannehoitajalta, mutta hekään eivät voi kovin pitkälle auttaa vaan pitää itse kokeilla ja miettiä asiat. Ja toki raha-asiat painaa. En todellakaan tiedä mistä revin rahat leikkaukseen ja tulevaisuudessa tarvitsemiini avannetarpeisiin (kyllä perustarvikkeet saa toistaiseksi ilmaiseksi kaupungilta, mutta ne pelkästään harvemmin riittävät). Sitäkään ei tiedä miten pitkään edes nuo perustarvikkeet saa ilmaiseksi tätä nykymenoa. En ihmettelisi yhtään, jos avannetarvikkeet tulevaisuudessa muuttuisi maksullisiksi suomessa.  Pitää vain toivoa, että siinä vaiheessa on sitten rahaa millä maksaa.

Sellaista olen myös miettinyt, että miksi j-pussilaiset ja avanteelliset niputetaan niin helposti samaan porukkaan? Siis samoja sairauksia sairastavat toki useimmiten ja leikkaushoidoin ovat läpikäyneet jne. Mutta onhan se ihan eri asia elää j-pussin kanssa kuin avanteen kanssa. Olisi mahtavaa, jos suomessa olisi avanteellisille jotain ihan omia tukiverskostoja ja kokoontumisia tms. Mutta kaikki tapaamiset ovat ihmisille jotka sairastavat Crohnia tai Colitis Ulcerosaa ja siis hyvä niin, en tarkoita, että siinä olisi mitään huonoa. Mutta haluaisin myös saada jostain tukea juurikin tämän avanteen kanssa. Mutta jos menee jonnekin kursseille jne. Niin siellä voi hyvässä lykyssä olla tasan yksi avanteellinen ja kaikki muut ovat j-pussilaisia. Vähän sama minusta kun laittaisi ihmisen jolta on amputoitu jalka samaan kategoriaan ihmisen kanssa jolla on leikkausarpi jalassa. Toki sama sairaus ja kokemukset ovat yhteistä ja vertaistuki tärkeää sairaudenkin kannalta. Mutta itse kaipaisin nimenomaan avanteellisille jotain tukijuttuja.

Juttelin gastronkin kanssa asioista, vertaistuesta sun muista ja hän sanoi, että onneksi suomessa on tosi hyvät tukisysteemit avanteellisille?!?! Jäin vähän suu auki tuijottamaan ja kerroin, että minä en ainakaan ole toistaiseksi keskustelupalstaa enempää löytänyt mitään tukisysteemejä tms. Ja avanteellisten (ja samalla j-pussilaisten) ihan oma keskustelusivustokin on täysin kuollut. Siellä käy varmaan pari ihmistä vuodessa. Eihän se ole kenekään syy toki, että ihmiset eivät ole aktiivisia. Mutta silti kaipaisin jotain tukea ja turvaa edes jostain... Mietin jo, että laittaisin facebookiin itse jonkin sivuston avanteellisille mutta heitä ei taida suomessa olla niin montaa, että sinne ketään välttämättä liittyisi. Enkä nyt osaa sanoa mitä edes kaipaisin. Ehkä jotain vertaistukitapaamisia vaikka kerran kuussa edes muiden avanteellisten kanssa tms. Tiedän, että Crohn ja Colitis liitto järjestää kyllä moisia sairaudesta kärsiville, mutta käsitykseni mukaan sellaisia ei ole erikseen juuri avanteellisille.

No mutta ajatuksia ajatuksia. Harmittaa kun en koskaan keksi mitään kuvia tänne blogille... Kukaan jaksa ainaisia tekstejä vain lueskella :D

keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

Mietteitä, vain mietteitä

Mitenkähän taas kaikki tuntuu niin ahdistavalta ja hankalalta... Aloitin taas mielialalääkkeidenkin syömisen, jos vaikka tällä kertaa niistä olisi jotain apua. Ajattelin, että jos saisi vähän tunteita tukahdutettua avanneleikkausta varten, niin ei ainakaan olisi pahasta.

Olen myös menossa esiintymään musiikkitapahtumaan muutaman viikon sisällä ja koko homma ahdistaa ihan älyttömästi. En ole niin hyvä kun haluaisin olla ja olen alkanut ajatella, että ehkä olenkin oikeasti tosi paska laulaja, mutta ihmiset eivät vain ole kehdanneet sanoa mitään. Olen alkanut miettiä, josko minun olisi vain aika jättää hanskat naulaan laulamisen suhteen ja keskittyä johonkin muuhun... En vain tiedä mihin. En ole koskaan ollut hyvä missään muussa paitsi laulamisessa. Tai niin olen aina ajatellut. Totuushan ei välttämättä ole aina se mitä ajattelee sen olevan. Toisaalta, nautin laulamisesta, eikä kukaan ole koskaan sanonut siitä mitään negatiivista... Äh nämä on nyt vain näitä masentuneen typerän mielen ajatuksia. En voisi lopettaa laulamista vaikka haluaisin, se on vain osa minua, ollut syntymästä asti.

Otin itsestäni myös bikinikuvia... Not a good idea. En ollutkaan tajunnut miten makkarainen selkä minulla on. Jännä sinänsä, että minulla ei koskaan aikaisemmin ole ollut selkämakkara ongelmaa, paitsi nyt laihduttuani. Samoin reidet ovat TODELLA paksut verrattuna muuhun kroppaan, etenkin sivusta katsottuna. Jos saisi reidet pienemmiksi ja selkämakkarat silentymään, niin olisi jo aika jees... Kunnes keksisin jotain muuta mistä voi valittaa.


No ainakin sain ostettua H&M:stä aivan IHANAN mekon! Se oli niin täydellisesti minua kaikinpuolin, että oli pakko ostaa. Onneksi ei ollut kallis :) Ja järkytykseni määrän voitte vain kuvitella, kun kokeilin huvikseni M kokoista mekkoa ja se olikin täydellisen sopiva! Kokeilin vielä lisäksi samaa mekkoa eri värisenä koossa L mutta se oli selkeästi liian suuri eikä istunut vaan jäi roikkumaan aika selkeästikin päälleni. Olin aika ihmeissäni... H&M kaupan M kokoinen mekko sopi minulle!?!?!


Ostin myös esiintymisasun tuonne musiikkitapahtumaan :P Mekko on Lindexistä ja kokoa 44 eli ei mikään kovin pieni koko. Kokeilin myös kokoa 42 joka olisi ehkä ollut sopivampi koko, mutta vihaan sivuvetoketjuja, koska en saa niitä koskaan kiinni kun mekko on päälläni, joten valitsin sen jonka sain vedettyä pään yli ilman, että tarvitsi avata vetoketjua ollenkaan... En usko, että se näyttää kuitenkaan mitenkään liian isolta, ihan hyvin tuntuu istuvan. Rinnat vain näyttää ihan megajärkkylolloilta! Mutta ei voi mitään.

keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Elämäni, vain hetkeksi sinut hylkään


Mietin tässä (kyllä, mietin nyt kovasti :D), että miksi minusta avanne on jotenkin ällö tai inhottava tms. Se ei siis sellaisenaan ole minusta ällöttävä, jos minun ei tarvitse sitä itse kantaa ja itse siihen olla koskemassa. Eli se oma avanne ällöttää, ei siis muiden missään tapauksessa. Mutta siis mietin, että miksi se on minusta inhaa, että minun ulosteeni tulee pussiin ja vatsan kohdalta? Kaikilta meiltä tulee paskaa, sitä ei kukaan voi kieltää. Kaikkien uloste haisee, kaikilta tulee joskus äänekkäitäkin paukkuja ja jokaisella ihmisellä on silloin tällöin hajuhaittoja. Joten miksi nuo kaikki olisivat mitenkään ällöttävämpiä vain siksi, että ne tulevat eri paikasta? Tulin siihen tulokseen että avanne ei ole minusta oikeastaan ällöttävä, vaan pelottava koska se tekee minusta erilaisen. Ja tunnetusti ihmisten on vaikeaa hyväksyä toisten erilaisuutta, saati sitten omaa erilaisuuttaan.

Voisiko sen erilasuuden sitten kääntää jotenkin positiiviseksi asiaksi? Olen nähnyt ystäväpiirissä mainioita erimerkkejä tällaisesta käyttäytymisestä. Hyvällä ystävälläni on toisessa jalassa proteesi ja hän kantaa sen ylpeänä näkyvillä ja miksei kantaisi? Jalasta on tullut luonnollinen osa häntä, enkä sitä nykyään edes huomaa muuta kuin silloin kun ihailen kyborgitassua.  Voisiko avanteesta tulla luonnollinen osa minua, jota ihmiset eivät edes huomaisi? Ja jos huomaisivat, eivät välittäisi. Osaisinko kantaa pussini ylpeydellä sen sijaan, että häpeäisin erilaisuuttani.

Tällaisia asioita siis mietin. Mutta silti koko ajan se ilkeä pieni ääni minussa huutaa kimeällä äänellä HYI OLET ÄLLÖ ÄLLÖ ÄLLÖ!!! Olen ällö jo ennen avannetta, joten miten voisin kuvitellakaan olevani ei ällö sen kanssa?! Minulla on vielä niin paljon töitä edessä itseni kanssa. Pelottavaa.

En halua vaipua itsesääliin. En halua ajatella, että elämäni on nyt murskana. En halua ajatella, että tämä on loppu. En halua ajatella, että minusta tulee erilainen, halveksittu, kummajainen tms. Enkä usko, että kovin moni ulkopuolinenkaan ajattelee tilanteestani näin. Mutta juuri nyt kaipaan itsesääliä. Haluan velloa kaikessa surkeudessani tämän hetken.  Ajatella asiat pahimman kautta ja vihata itseäni, tilannettani, sairauttani, tulevaa avannettani, j-pussiani joka petti minut ja elämän yleistä epäreiluutta. Uskon kuitenkin, että tämä on vain vaihe, josta nousen vielä ihan uudelle tasolle. Pahatkin ajatukset täytyy saada käydä läpi, jotta voi alkaa nähdä ne hyvät asiat myös.

Joten hyvät ystävät, kestäkää vielä hetki :) Antakaa minulle aikaa, sillä olen vielä täällä jossain nukkumassa, odottamassa, kasvamassa. Tulen varmasti takaisin. Ei minulla ole vaihtoehtoja :)

perjantai 14. maaliskuuta 2014

Päätös

Nyt se on päätetty. Avanneleikkaus tulee olemaan syyskuun laitamilla. Sain valita joko jo toukokuun aikoihin tai syyskuussa. En todellakaan halua avannetta kesäksi (vaikka toki se tulee kesälläkin minulla olemaan), joten päädyin syyskuuhun. Muutenkin tuo toukokuu tuntui ihan naurettavan pikaiselta toiminnalta. Kerkeän myös laihduttamaan sen 10kg ennen leikkausta jos pistän hösseliksi. Mitään pakkoa ei ole, mutta kirurgi sanoi, että 10kg pudotus on oikein oiva idea, joskin leikkaus voidaan suorittaa ilman sitäkin. Jotain hauskaa sentään, että kirurgi sanoi, että silmämääräisesti katsottuna lievä ylipainoni ei ole esteenä leikkaukselle (jee olen lievästi ylipainoinen! Ilot ne on idiooteillakin).

Mukana minulla oli myös ystävä joka tuli vähän kauempaa tueksi. En varmaan olisi edes kyennyt menemään vastaanottohuoneeseen sisälle. Vaikeaa oli ja ahdistavaa ja juuri niin hirveää kuin kuvittelinkin, mutta ystävän tuki kyllä helpotti tilannetta. Jälkeenpäin käytiin vielä ravintelissa ruotimassa tilannetta ja elämää :)

Mutta ei nyt tämän enempää aiheesta tällä kertaa. Olen vieläkin jotenkin kait shokissa tms ja niin äärettömän väsynyt, etten jaksa oikein mitään. Yritän olla ajattelematta koko asiaa ainakin toistaiseksi. Ei aivot kestä.

sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Tuomiopäivä lähenee...

Graah ensi viikolla olisi aika kirurgille juttelemaan avanteesta tai Kockin rakosta... Ahdistaa ihan älyttömästi enkä tiedä pystynkö edes puhumaan mitään koko aikana jos menen lukkoon (menen usein lukkoon kun ahdistun tarpeeksi). Veikkaan, että homma menee siihen, että istun hiljaa, itken ja kuuntelen ja jälkikäteen mietin, että mitähän siellä tulikaan sanottua tai tehtyä... Pyysin ystävää mukaani tapaamiseen mutta hän ei valitettavasti pääse mukaani. En haluaisi mennä sinne yksin koska tulen varmasti tarvitsemaan tukea sekä lääkärillä ollessani, että sieltä poistuessani.

Mietin, josko ottaisin yhteyttä siskooni, mutta hän on päivät töissä joten se tuskin tulee onnistumaan. Toinen läheinen ystäväni taas asuu sen verran kaukana, että vaikka hänellä ei olisi töitä ei hänen ole mitään järkeä lähteä mukaani. Äitiä en voi pyytää, sillä hän on vielä hermoheikompi kuin minä ja hänellä on vielä negatiivisempi kuva avanteesta kuin minulla. Homma menisi siihen, että äiti itkisi ja raivoaisi kirurgille ja minä yrittäisin tyynnytellä. Tällaisissa tilanteissa sitä toivoisi, että olisi enemmän sisaruksia tai ystäviä. Avokkia en halua mukaan, koska en halua, että hän tajuaa miten vaikea asia avanne minulle on. Yritän pitää hänet hieman pimennossa koko hommasta, jotta hän voi tehdä itse omat päätöksensä avanteesta ilman, että minun asenteeni on vaikuttamassa siihen millään tavalla. Toivon niin, että olisin vielä edellisen psykiatrisen sairaanhoitajan hoidossa, sillä hän olisi varmasti lähtenyt mukaani, ja mikäs sen parempaa kuin oma psyk. hoitaja tapaamisessa mukana...  Eikö olisi ihan fiksuakin tällaisissa tilanteissa, että mukana olisi muitakin hoitooni osallistuvia keskustelemassa tulevaisuudesta ja siitä, miten asiaa voitaisiin minun näkökulmastani edes vähän helpottaa...

Mutta elämme jännittäviä aikoja... Olen kait sitten jo melkein päätynyt sen avanteen ottamiseen. Joskin yritän vielä ostaa itselleni aikaa sillä, että en halua joutua heti leikkausjonoon vaan haluan ensin saada laihdutettua vielä n. 10kg. Saa ehkä sen avanteenkin sopimaan paremmin tuohon vatsalle. Onneksi tuli 2009 mentyä siihen vatsankiristysleikkaukseen niin on aika tasainen ja litteä vatsa, ei tarvitse pelätä makkaroita tms (paitsi istuessa). En tiedä kuinka paljon aikaa tuolle laihdutukselle haluan, ja onnistuuko se edes, mutta ainakin saan vähän lisäaikaa.

Avannehoitajallekin pitäisi mennä, mutta sinnekään en yksin tahtoisi. Avokin kanssa olen jo puhunut, että hän tulisi mukaan mutta taidan pyytää, ettei hän kuitenkaan tulisi mukaan, ainakaan ensimmäisellä tapaamisella. Se kun taitaa mennä lähinnä katkeraan raivoamiseen, itkemiseen jne. Enkä halua, että hän on näkemässä ja kuulemassa moista. Sairanhoitopiireissä ei osata suhtautua negatiivisiin tunteisiin ollenkaan, joten siksi olisi hyvä, että paikalla olisi joku "tukihenkilö" koska sairaalasta sitä tukea ei saa.

No joka tapauksessa, pitäisi  hankkia enemmän läheisiä ihmisiä vaikka minulla ei tosiaan ole valittamista niistä ystävistä jotka lähelläni nytkään ovat :) Ilman kavereita en olisi jaksanut senkään vertaa mitä olen tähän asti jaksanut.