perjantai 26. syyskuuta 2014

sairaala elämää vol. 2

No niin, en enää edes muista mihin viimeksi jäin mutta kerronpa nyt viimeisimmät kuulumiset. Eilen jouduin uuteen leikkaukseen. Epäiltiin, että vatsan sisältä olisi tikit auenneet. Eivät kuitenkaan olleet vaan leikkauksesta oli jäänyt reikä toiselle puolelle vatsaa josta vatsa kalvon nesteet pääsi läpi tihkumaan leikkaushaavasta. Tuosta haavasta vuoti siis nesteitä niin, että sitä valui korona lattialle ja sänky lainehti, eli ihan älyttömästi. Mutta sekä on nyt hioidettu ja olo on ihan hyvä.

Pahinta tässä taitaa olla se, että voin muutoin hyvin, mutta avanne ei toimi... Siitä ei tule mitään päivän aikana ja yöllä alkaa järkyttävät vatsakrampit jotka ovat niin kivuliaita, että jos minulla olisi puukko tai ase niin tappaisin itseni saman tien, siis oikeasti kestämättömän hirveitä kipuja. Hoitajan mielestä on ihan normaalia, että masussa on vähän sellainen kurjan tuntuinen kipu... Eeh anteeksi, jos olisin väkivaltainen, niin olisin oikeasti kuristanut hoitajat. Olen kärsinyt kipuja melkein 20- vuotta elämästäni, ja jos MINÄ sanon, että kipu on sietämätön, niin se on silloin jotain todella hirveää. Lääkkeeksi saan litalginian ja jotain opiaattia, mutta eipä noista paljoa ole apua. Olen jo miettinyt, että kun ne krampit iskee niin otan taksin ensiapuun tai vaihtoehtoisesti alan vain huutaa ihan hemmetin kovaa ja korkealta. Nyt kun olen yrittänyt olla huutamatta kivusta muiden potilaiden vuoksi. Ei kannata! Odotan jo kauhulla ensi yötä, että millaiseen helvettiin joudun... Se jää nähtäväksi.

Avanne itsessään on tosiaan edelleen todella matala ja rupuska. Pistää vihaksi koko homma tällä hetkellä kun niin lääkärit ja kirurgit lupasi maat ja taivaat ja avanne hoitajakin esitteli hienoja huomaamattomia sidoksia... Ei onnistu minun kohdallani varmaan koskaan. Joudun käyttämään kuperaa, paksua ja näkyvää mallia todennäköisesti loppuelämäni. Sitä myös hoettiin, että uusia vaatteita ei tarvitse ostaa vaan voi käyttää ihan samoja kuin ennenkin. Noh, tykkään käyttää tiukkoja mekkoja ja sellaisia normaaleja vartlonmyötäisiä paitoja. Niistä joudun luopumaan, koska avanne paistaa läpi. Eli tunikoita ja legginssejä. Pitäisi olla joku tuki mitä voi avannepotilaana saada, jotta olisi rahaa ostaa uudet vaatteet. Ai niin, mutta kun avnne ei vaikuta pukeutumiseen. No eihän se sinänsä, jos ei haittaa että se näkyy. Ehkä jossain vaiheessa pääsen sellaiseen olotilaan, ettei avanteen näkyminen haittaa, ken tietää. Saa nähdä miten housut istuvat, avanteeni kun ei ole siinä paikassa mihin se oli suunniteltu laittaa.

Huomatte varman pientä katkeruutta kirjoituksessani. Olen vain niin helvetin vihainen siitä, että tämä minun avanteeni sitten jäi tällaiseksi. Vihdoin vuosien kuluttua siihen suostuin kun sitä niin hehkutettiin.... Ja todellakin avanteen kanssa voi elää niin, ettei sitä kukaan edes huomaa ja käyttää vaatteita millaisia haluaa, mutta olisi ehkä kiva jos kerrottaisiin ihan rohkeasti potilaalle, että myös pysyvä avanne voi mennä perseelleen. Olen vihainen lääkäreille, eläke yhtiölle, hiton kirurgille ja koko avanteelle! Eikö nyt kerrankin olisi voinut onnistaa!!!! Niin ja lisäksi.... Huomaan, että avanteeni haisee. Oli mikä vain sidos tai pussi, niin se haisee. Tosin olen extra herkkänenäinen, joten voi olla, että muut eivät haista muta itse haistan.

Noh, olen väsynyt, kivuissa ja turhautunut ja kadun koko leikkausta (toisaalta, ei tainnut olla paljoa vaihtoehtoja). Odotan järkyttäviä kramppikipuja alkavaksi muutaman tunnin kuluttua, joten olo ei ole mitä parhain. Ehkä huominen on parempi...

maanantai 22. syyskuuta 2014

sairaala elämää vol 1.

Tässä ollaan sairaalassa ja hommat on sujuneet muuten ihan hyvin mutta painajaisen pahin painajainen on toteutunut. Eli olen jo tottunut ajatukseen avanteesta, eikä se tunnu enää niin pahalta. Olin jo suut innoissaikin aloittamassa uuden elämän kunnes... Näin avanteeni eilen. Se on lättänä kuin pannukakku ja lisäksi vielä suuaukko on ihan kiinni ihossa mikä tietenkään ole hyvä juttu. Eli minulla on täysin samanlainen avanne kuin tuolloin teininä jolloin sen avanteen kanssa oli aikamoista tuskaa. Hoitaja yritti lohduttaa, että nykyään avane tarpeet ovat niin erilaisia ,ettei pidä moisesta huolestua... Oikeasti, ei ne nyt niin erilaisia ole... Nyt sitten en tiedä,että miten tämän touhun kanssa käy. Voi olla' että olenihan yhtä sidottuna kotiin kukin ennenkin, mutta avanteen kanssa. Enkä tajua miksi HELVETISSÄ kirurgit ovat päätyneet olemattomaan avanteeseen joka on vielä muoto puoli? Joku kosto siitä, etten ole sitä aikaisemmin ottanut?

No onneksi täällä sairaalassa saa sentään toipua rauhassa leikkauksesta... NOT! Olen salissa jossa on lisäkseni n. 15 potilasvuodetta joskaan juuri nyt kaikki ei ole käytettyinä. Lisäksi ulkona tehdään suurta remontti, joten melu alkaa klo 7 aamulla ja loppuu joskus 17 maissa. Ruokaa en vielä saa syödä, että liemillä mennään mutta tykkään sosekeittojen kanssa annettavasta vellistä, joten syön suurimmaksi osaksi siis velliä :D ja suklaata! Sairaala ruoka ei ole pahaa, mutta vihaan sosekeittoja koska ne ovat niin... Sairaalamaisia. Toivottavasti tänään saan alkaa syödä taas normiruokaa... Tekee mieli pullaa!!!

Sitten ällöttvyyksiin, jos olet herkkä älä lue eteenpäin!
Minulle on jätetty peppureikä! Hienoa eikö! Kukaan ei siis koskaan arvaisi, että takamus on ommeltu umpeen vaikka olisi kuinka lähikontaktissa :D En ole kuullut moisesta, yleensä siis mielestäni peppureikä ommellaan umpeen kokonaan... Lisäksi minulla ei ole ollut melkein yhtään kipuja alaosissa... Pystyn istumaan ihan normaalisti eikä se tuota mitään kipua. Olen ollut siinä luulossa, että näiden leikkausten jälkeen tulee jopa istumkielto muutamalle viikolle, mutta ei ainakaan minulle. Sain istua hetijo leikkausta seuraavana päivänä. Jos nyt edes laihtuisi vähän täällä ollessa...

Antakee kirotusvireet anteeksi sillä kirjoitan tabletillani jossa on inha autocorrect eikä näppäimistö aina toimi ihan yhtä nopeasti kuin sormet.

maanantai 1. syyskuuta 2014

Avannehoitaja hoitaa homman

Avannehoitajalla meni ihan hyvin. Vähän tuli sellainen olo, että nyt avanteen kanssa minustahan tulee kuuluisa rocktähti ja vaikka mitä kun avanteen kanssa kaikki on mahdollista. Mutta se nyt oli vähän odotettavissakin. Pelkäsin todella paljon sitä, mitä avokki sanoo kun nämä avannehommat heitetään päin kasvoja kuvien sun muiden kera. Mutta hän oli itseasiassa sitä mieltä, että tuo avannehan kuulosti ihan hyvältä vaihtoehdolta ainakin verrattuna nykyiseen. Varmasti kuulostikin, kun avannehoitaja aika positiivisesti sen möi, mutta parempi toki niin, että avokille ei ainakaan jäänyt traumoja tai, että hän olisi kokenut avanteen jotenkin iljettäväksi asiaksi tms. Eli kaikenkaikkiaan kaikki meni ihan hyvin. Jokatapauksessa hoitaja vaikutti tosi mukavalta ja ammattitaitoiselta, että uskon meidän kyllä tulevan toimeen vaikka nähdäänkin asiat vähän eri kantilta. Ainakin sain sellaisen käsityksen, että apua on saatavilla aina kun tarvitsee samoin kuin uusia tarpeellisia avannevälineitä jne. Mutta se nyt jää nähtäväksi pitääkö tuo paikkansa.

Itselläni on jotenkin tunteeton olo, tai sellainen turtunut. En jaksa enää edes välittää kun olen stressannut varmasti asiaa tarpeeksi jo yhdelle elämälle. Jos homma kusee niin sitten kusee ja sen kanssa pitää vain elää. Jos taas alkaa uusi parempi elämä, niin sehän on vain erinomaista. Alkaa energia loppua kokonaan ja tuntuu siltä kuin kulkisin pumpulissa tms.

Viikonloppuna mennään avokin kanssa vähän ostoksille. Joku kiva viltti sairaalaan (siellä kun on yleensä aina kylmä ja lisätäkkien saaminen on aina hankalaa) ja pari alustoppia. Minusta on tosi ahdistavaa kulkea sairaalavaatteissa ilman mitään alusvaatteita tissit heiluen, joten haluan sinne jonkun simppelin topin joka ei paina mistään, mutta antaa edes vähän tukea. Mukaan tulee myös värityskirjoja, tussit, Aku Ankka pokkareita jos muistan ostaa, kirjeenkirjoitus tavaroita ja tabletti. Kirjojakin ottaisin mukaan, mutta nyt ei ole yhtään lukematonta kirjaa enää jäljellä. Ehkä äitee tuopi sairaalaan luettavaa :D Tosin äiti on hieman hämillään siitä, millaisia kirjoja luen mutta onneksi en ole turhan nirso ja ne romanttiset höpsisromaanit menee kyllä kun joutuu vain makaamaan :) Ensimmäistä kertaa minulla on ihan oma "televisio" eli tuo tabletti josta voi sitten katsoa Netflixiä. Tämähän on melkein kuin suunittelisi, että mitä ottaa mukaan lomamatkalle XD

sunnuntai 31. elokuuta 2014

Kuulumisia tännekin

Tässä onkin ollut pitkään hiljaiseloa... En oikein tiedä miksi, ei kait vain ole ollut mitään sanottavaa. Avanneleikkaukseen on enää palttiarallaa 18 pv.  joten ei ole enää kovin paljoa aikaa pyörtää päätöksensä. Mitä nyt tuskin kuitenkaan teen. Huomenna olen menossa avannehoitajalle ja olen jo valmiiksi ärsyyntynyt siitä, mitä hoitaja SAATTAA sanoa tai antaa typeriä neuvoja. Viime käynnistäni on vuosia ja tuolloin jäi ainakin suunilleen sellainen fiilis, että olisi tehnyt mieli kuristaa koko hoitaja. Toivottavasti hoitaja on vaihtunut tai saanut vähän paremmin sitä ammattitaitoa hankittua. Jep tiedän olevani hankala asiakas, vihainen, katkera ja surullinen ja kaikkea muuta mahdollista. Mutta avannehoitajan pitäisi minun mielestä pystyä ottamaan vastaan myös niitä negatiivisia tunteita. Ja tällä en nyt tarkoita mitään sellaista, että alkaisin huutaa, raivota tai kirota hoitajalle tms. En todellakaan. Vaan ihan vain sitä, että en halua, että negatiivisia tunteitani vähätellään tai niille naureskellaan jne. Noooh eiköhän se ihan hyvin mene. Ja pitkän pohdinnan tuloksena pyysin avokin mukaani vaikka olisin ehkä kuitenkin halunnut ottaa parhaan kaverini mukaani. Mutta ehkä ihan hyvä ottaa mukaan se ihminen, joka joutuu sitten elämään sitä avannearkea kanssani ihan joka päivä.

Laihtumista ei ole tapahtunut yhtään. Olen itseasiassa lihonnut pari kiloa yrittäessäni olla syömättä ja herkuttelematta, jotta olisin laihtunut leikkaukseen mennessä. Ehkä sitten saan taas painoa vähän tippumaan sairaalassa ollessa sekä sieltä kotiin palatessa. Yritän pitää syömiset ja annokset suht. samoina kuin mitä sairaalassakin, joskin siellä näen kyllä aina nälkää :D Olisin varmasti teininä kuollut sairaalan ruoilla, ellei äiti ja sisko olisi raahanneet sinne pizzaa, hampurilaisia, sipsejä, suklaata jne. Silti aina laihduin. Katsotaan miten nyt käy. Toivottavasti ihmiset eivät tuo kauheasti herkkuja kun tulevat katsomaan... Jos kukaan nyt edes tulee katsomaan :D

Sain vihdoin kerrottua leikkauksesta myös perheelleni... Siskolleni itseasiassa, joka soitti heti äidille ja kertoi myös hänelle. Nyt on sitten sekin ovi avattu. Kukaan ei oikein sanonut juuta taikka jaata. Mutta mitäpä tähän nyt sanoa voikaan. Kaikki vain toki toivovat, että edes vähän elämänlaatu paranisi. Ahtauma kivuista ainakin luulisin pääseväni eroon. Mutta nyt vain sitten odottelemaan sitä leikkausta. Ei sen kummoisempaa.

Sainpa tietää senkin pari päivää sitten, että isäni jäi turkissa auton alle. Käsi meni sijoiltaan ja kallo murtui. Mutta mitä ilmeisemmin hän voi suhteellisen hyvin tällä hetkellä. Ei ole vielä tietoa koska hän pääsee kotiin, koska kallon murtumisen vuoksi lääkärit eivät uskalla kovin nopeasti pistää herraa lentokoneeseen. Mikä on tietysti ihan fiksua. Toivottavasti iskä pääsee nyt kotiin mahdollisimman nopeasti, hengissä ja terveenä.
Sellaista tänne, eli ei kummoista :)

sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

Suru uutisia


Pitkäaikainen elämänkumppanini Retsi kilpikonna menehtyi pari päivää sitten ottaessaan aurinkoa parvekkeella. Olin edellisenä iltana ottanut neitokaisen lämpöhoitoon kun tajusin, että hän taitaa olla pipi. Pidin sylissä ja kävin yötä myöten vaihtamassa lämpöpulloja, että konnan olisi hyvä olla kunnes pääsemme lekurille (eläinlääkärimme kun ei ole auki viikonloppuisin). Aamulla konnuus vaikuttikin selkeästi pirteämmältä ja raahusteli pitkin parveketta auringosta nauttien. Koiramme oli konnan seurana koko ajan, kunnes vähän ajan kuluttua tuli parvekkeelta pois. Menin hetken kuluttua katsomaan ja tajusin, että Retsi oli kuollut nukkuessaan :(


Suru on suuri, olimme yhdessä yli 20-vuotta ja sain Retsin tämän ollessa euron kolikon kokoinen, eli aivan vauvana.  Konnuus oli tukenani kun lapsena sairastuin ja olin sidottuna neljänseinän sisälle melkein vuoden. En tiedä, olisinko selvinnyt moisesta ilman kilpikonniani Ruusaa ja Retsiä. Ruusa kuoli jo vuonna 2007 ja nyt menetin myös Retsin. Neiti olisi voinut elää hyvin vielä toisetkin 20-vuotta, mutta toisin kävi.



Prinsessalle
Keinutan, kuuntelen
sut suojaan peittelen.
Keinutan, myöhä on
jo kuulen aallokon.

Ethän pelkää pimeää
siel on monta kynttilää.
Ja viimein sun matkaan
ei pääse saattajatkaan.

Yötä vasten vaikka lähdet
jatka vain vaikka on
se suuri suunnaton.
Kohti valkeata rantaa
laivaan mun laulujen
sä kuljet tietäen.

Ettet pelkää enempää
siel on monta kynttilää.
Ja viimein sun matkaan
ei pääse saattajatkaan

Ethän pelkää pimeää
siel on monta kynttilää.
Nuku vain jos väsyttää
vielä valvon vierellä.

Ja viimein sun matkaan
ei pääse saattajatkaan.
Ja lohtu on mulle
että siellä on kaikki sulle.

-Johanna Kurkela-



maanantai 2. kesäkuuta 2014

Ne positiiviset puolet laihtumisessa

Noniin nyt niitä laihtumisen hyviä puolia :) Vaikka edellisessä postauksessa ruodin, kuinka ah niin kamalaa se laihtuminen on, niin on sillä toki myös hyviä puolia! Tässä siis positiiviset jutut.

Pienemmät vaatteet: Onhan se nyt ihan mahti fiilis kun voi ostaa sen M koon paidan XXL paidan sijaan! Sillä hetkellä joskus meinaa tulla kyyneleet silmiin. Tai saa ostaa koon 40/42 paidan sen sijaan, että ostaisi kokoa 46/48 tai vielä suuremman. Ja se hetki kun oikeasti se paita mahtuu päälle vaikka onkin noin pientä kokoa! Isompana en suostunut ostamaan kokoa 46/48 suurempia yläosia, koska en vain halunnut olla niin iso. Osa vaatteista mahtui päälleni tuon kokoisina, mutta monesti jouduin jättämään ostamatta kun napit ei menneet kiinni tai käsivarret ei menneet läpi. Oi sitä onnen tunnetta kun kokeilin H&M kaupassa ensin koon 44 takkia, sitten menin kokoon 42 ja kaveri sanoi, että "ei kyllä sun täytyy ottaa vielä kokoa pienempi" Ja nyt minulla on siis koon 40 takki :D Pienempi kokoisena vaatteet myös sopii hieman paremmin, joskin sopivien vaatteiden löytäminen on edelleen hyvin vaikeaa.

Ihmisten kohteliaisuus/ huomio: Olen huomannut, että autoilijat pysähtyvät helpommin. Ennen sain jäädä odottelemaan, nyt autoilijat pysähtyvät ja päästävät minut menemään ystävällisellä käden heilautuksella! Minusta tämä on jotenkin naurettavaa, että jos on lihava niin autotkaan ei pysähdy... Mutta pakko sanoa, että kun ne pysähtyvät, niin se tuntuu hyvältä. Lisäksi miehet hymyilevät minulle... Katsovat silmiin ja hymyilevät! Ei siis toki kaikki, mutta aina välillä joku. 37kg aikaisemmin kukaan ei katsonutkaan minuun, tunsin olevani aikalailla näkymötän. Joskin jollain tasolla kait tykkäsin siitä.

Itsetunto: Välillä se itsetunto pukkaa esiin pikkuisen. Siinä vaiheessa kun huomaa, että se koon M mekko menee päälle ja näyttää oikeasti kivalta (ainakin siellä pukukopissa). Tai kun on laittanut hiukset ja vähän meikannut, niin voi katsoa peiliin ja ihastella kun kasvot näkyvät, eikä huomio kiinnity ensimmäisenä siihen kaksoisleukaan. En voi edelleenkään sanoa, että minulla olisi hyvä itsetunto, tai että tykkään siitä mitä näen peilissä. Mutta voisin kuvitella, että ehkä jossain vaiheessa voisin tykätä, vaikka nyt sieltä tuijottaakin vähän vieras nainen.

Kohteliaisuudet: Tökeröitä "kohteliaisuuksia" kuulee kyllä usein, mutta nyt tulee vastaan ihaniakin kommentteja! Olen jo kolmesti saanut kuulla näyttäväni keijukaiselta kasvoista :D Joskin kuulemma oudon kauniilta, mutta kaunista se on outouskin!!!! :D Sitäpaitsi olen tottunut näyttämään oudolta, ei siinä mitään. Kiva, että joku näkee siinä kauneuttakin :) Ja aina hivelee kun kaveri sanoo, että "hitto tuo näyttää hyvältä/seksikkäältä päälläsi". Harmittavan usein vain tulee vastattua jotain "höpö höpö" tai " no eikä näytä, hyi!". Pitäisi oppia ottamaan kohteliaisuudet vastaan ilman, että alkaa dissaamaan itseään. Joskin miksikään itsetunto hirviöksi en myöskään halua tulla (joskin siitä tuskin on vaaraa).

Tuolit, penkit, junat, tramit jne.: Kyllä, mahdun istumaan paremmin. Etenkin kun minulla iso osa läskistä on juurikin perse/lantio/reisi osastolla. Mahdun istumaan niihin pieniinkin paikkoihin, enkä enää muserra vieressä istuvaa lyttyyn :D En myöskään pelkää, että istuessani rikon jotain tai romahdan jonkun päälle tms. Linnanmäelläkään ei tarvitse pelätä olevansa liian isokokoinen tai painava laitteisiin! Voi mennä ja touhuta rauhassa.

Naisellisuus: Minulla on naisellisempi olo. Piste. Se voi olla huono tai hyvä asia, mutta laitan se myös tänne positiivisiin juttuihin, koska nainenhan minä olen :D

Sirous: Olen aina ollut siro, mutta sirous on jäänyt sinne jonnekin lihavuuden alle. Nyt se alkaa taas näkyä. Minulla on pienet kädet, kapeat ranteet, pieni naama ja suht pienet piirteet muutenkin. Mitä pienemmäksi tulen, sitä sirommaksi muutun ja se ei minusta ole paha asia ollenkaan :) Toki kroppani on vähän sellainen vaihtelevainen, tömäkkä alapää ja siro yläpää :D Mutta minkäs sitä mallilleen voi ;)  Ja tämä sirous on varmaan edesauttanut myös tuota naisellisuuden tunnetta esiin tulevaksi. Tunnen olevani sitä naisellisempi mitä sirompi ja pienempi olen (joskaan en halua liian pieneksi, muotoja pitää löytyä). Joillakin voi mennä tasan toisin päin tämäkin homma.



torstai 29. toukokuuta 2014

Miksi laihtuminen oikeasti voi olla kamalaa

Höh innostuin jo TÄSTÄ blogi kirjoituksenta "Miksi laihtuminen on kamalaa", sillä ajattelin, että VIHDOIN joku uskaltaa kertoa myös niistä laihtumisen huonoista puolista. No joo, kiroitus on kirjoitettu sarkastisesti siitä, miten kauheaa onkaan kun kaikki vaatteet suurenee ja tekee mieli katsoa koko ajan peiliin. Mutta laihtumisessa on oikeasti myös huonoja puolia monille ihmisille, etenkin jos pudottaa paljon painoa kerralla. Harmi vain, että näistä asioista ei puhuta, koska onhan se epäeettistä kertoa, ettei se laihduttaminen aina ole oikotie onneen, koska on AINA terveellisempää laihduttaa (Vaikka olisi normaalipainoinen) kuin lihota tai olla ylipainoinen.

Omalla tekstilläni en halua lannistaa ketää laihduttamasta, koska oikeasti jos on lihava (BMI yli 35) niin ylipainosta on terveydellistä haittaa ja laihduttaminen on hyvästä, vaikka se toisikin mukanaan erilaisia ongelmia. En siis mitenkään halua sanoa, että ei pitäisi laihduttaa, tai että ylipaino on hyvä juttu tai, että siihen pitäisi pyrkiä (jännästi jos joku sanoo olevansa onnellinen lihavana, niin jotenkin katsotaan, että hän haluaa yllyttää kaikkia muitakin olemaan lihava...).

Mutta tässä on vain ja ainostaan omia negatiivisia huomioita laihtumisesta. Hyviäkin puolia toki on, mutten ole vielä varma kumpia on enemmän, hyviä vai huonoja... Mutta en silti aio luovuttaa tai ajatella, että laihtumiseni olisi jotenkin huono asia. Ei, olen tyytyävinen, että olen laihtunut MUTTA se ei ole ollut helppoa, kuten ei ole helppoa nähdä itseään sellaisena kuin nyt on.

Roikkuva iho: Mitä vanhempi ja lihavampi, sitä enemmän sitä tulee laihduttajalla. On jotain ihmisiä, jotka väittää, että roikkuvaa ihoa ei jää jos liikkuu tarpeeksi. No nämä ihmiset eivät ole itse koskaan olleet oikeasti lihavia, koska jos on iso maha lihavana niin kyllä se vaikkapa 50kg laihdutuksen jälkeen roikkuu. Se on sitten itsestä kiinni onko se roikkuva iho, vai iso maha pahempi asia. Ja jos pahasti roikkuu, niin siihen on onneksi nykyään leikkaus apua saatavilla. Itselläni roikkuvat allit ja reidet. Allit etenkin todella pahasti, ne ovat lähinnä sen verran kuvottavat, etten  halua kenekään näkevän niitä. Kesäkuumalla pitkähihaisessa kulkeminen ei ole kovin kiva asia. Mutta ei ole vaihtoehtoja.

Kylmyys: En ole koskaan aikaisemmin kärsinyt kylmästä vaan olen nauttinut siitä. Vihaan kesää ja rakastan talvea... Mutta viime talvi oli kaikessa ihanuudessaankin aikamoista kärsimystä, kun  mikään vaate ei tuntunut olevan tarpeeksi. Eikä kyseessä ollut se, että olisin syönyt liian vähän tms. Vaan ihan vain se, ettei ole enää läskikerrosta lämmittämässä, joten tulee kylmä.

Minäkuva: En osaa sanoa, olenko lihava, pullea, pyöreä, läski vai jo suht sopiva. Joka päivä käyn kaikki nämä vaihtoehdot läpi mutta mikään ei pysy. En osaa ostaa vaatteita itselleni, koska en tosiaan tiedä mikä sopii ja mikä ei. En tiedä vaatekokoani ja saatan miettiä, että koon 50 paita menisi minulle siinä missä koon 42 paitakin... En vain tiedä. Tämä tekee vaatteiden ostamisesta hyvin tuskallista, ellei mukana ole kaveria joka auliisti kertoo mikä sopii ja mikä ei. Tosin olen varmasti rasittava shoppialukumppani kun kyselen koko ajan olisiko tämä koko hyvä, minulle? Sopiiko tämä? Näytänkö tässä lihavalta? Roikkuuko sieltä tai täältä?!

Tökeröt kohteliaisuudet: "Näytät NIIN paljon terveemmältä ja paremmalta kuin ennen (eli näytin kaamealta ja sairaalta aikaisemmin? Varmasti totta, mutta silti loukkaannun)"! "Kyllä näytät niin paljon nätimmältä hoikempana!", "En ole koskaan tiennytkään, että olet noin nätti kasvoista kun olet aina ollut niin lihava!", "Ei sinua edes huomaa kun viet nyt niin vähän tilaa!". Jep, näistä suurin osa kuultuna sukulaisilta ja perheeltä.

Törröttävät luut: En ole vielä hoikka, tai edes normaalipainoinen mutta jo nyt huomaan nukkuessani, että se on huomattavasti epämukavampaa kuin aikaisemmin. Olen aina nukkunut vatsallani tai puolittain vatsallani, mutta nyt se tuntuu epämukavalta koska lantioluuni painava patjaan ja tunnen sen koko ajan. Jep, en olisi voinut kuvitella, että moisesta asiasta kuin lantioluista voisi tulla ongelma...

Pettymys: Minusta ei tullutkaan onnellista, kaunista ja ihanaa ihmistä kuin laihduin! Eihän kukaan OIKEASTI näin ajattelekaan, mutta ajattelee osittain silti. Ja kun sitä onnea ei olekaan tullut, olen ehkä vielä onnettomampi ja pettynyt. Toisille laihtuminen ON todellakin tie onneen ja itsetunto nousee kohisten jne. Mutta kaikille niin ei käy. Ehkä kun saan vielä sen 10 kg pois? Sen jälkeen vielä toiset 10kg? Siitä vielä ainakin 5kg? Ja vielä toiset 5kg? ja sitten painankin jo 55kg mikä ei minulla näyttäisi nätiltä.

Muuttuneet kasvot: Jep, en aina tunnista itseäni peilistä. Kuka on tuo nainen jolla on isot silmät, tummat silmänaluset, jättimäinen nenä, olematon suu ja roikkuvat posket? Näyttääkö se oikeasti terveemmältä kuin se pöyreä poskinen suppusuu joka piiloutui kätevästi kaksoileukansa alle? Eikä sen posketkaan roikkuneet vaikka paksut olivatkin... Ja huom, en ole vielä edes normaalipainoinen. En halua edes tietää, miltä kasvoni näyttävät 10 kg jälkeen!

Ikäkriisi: Koska siitä pulleasta tytöstä tulikin nainen?!?! Ja miten lihavuus edes liittyy siihen, että näen itseni nyt enemmän naisena kuin tyttönä? Sinänsä hyvä asia, mutta myös ahdistava...

Fyysinen kunto, keveys jne: Tästä monesti kuulen puhuttavan, että AH kuinka sitä onkaan kevyempi ja parempi ja terveempi ja ihanampi ja niin edelleen olo. En ole havainnut kunnossani eroa, ainakaan sellaista joka liittyisi painoon. Ei ole kevyempi olo, vaikka mahdun istumaan paremmin jne. Eli en huomaa laihtumista millään tasolla fyysisessä olemuksessani.

Terveys: En ole huomannut terveydessä pahemmin eroa. Närästys on jäänyt pois, mutta liittyikö mokoma lihavuuteen vai huonoon ruokavalioon on sitten eri asia. Kolesteroliarvoni ovat hieman nousseet. Ennen laihdutusta ne olivat 4.7 nyt 5.2. Ei nyt mikään hirveän paha vielä, mutta nousua kuitenkin. Muutoin olen ollut terve lihavana ja hoikempana. Joskin toki hoikempana voi odottaa terveempää tulevaisuutta todennäköisemmin.

Hyviäkin puolia löytyy paljon, mutta halusin tässä tuoda esiin nyt niitä huonoja puolia. Ensi kerralla sitten hyvät puolet ;) Koska täytyyhän nekin listata, ettei mene valittamiseksi koko homma!