Käsi ylös ketä vituttaa?

Hellou taasen. Käytiin tuossa miehekkeen kanssa vuosipäivää juhlistamassa pienellä risteilyllä (ihan vain perus tylsä 22h risteily Tallinkilla). Ensimmäistä kertaa vaihdoin sidokset jossain muualla kuin kotona ja hommat toimi oikein hyvin, ei mitään ongelmia vaikka etukäteen vähän jännitin (toivottavasti siivoojatäti/setä ei käy tonkimassa kovin tarkasti roskista... Yllätys voi olla aika ikävä). Mutta se kyllä kirpaisi aika pahasti kun jouduin ruokailun aikana käymään tyhjentämässä pussukkaan kahteen otteeseen (ruokailu kesti about tunnin verran). Se harmitti todella paljon. Myöhemmin illalla myös huomasin, että jos haluan olla ilman pullottavaa etumusta niin pakko käydä tyhjentämässä puolen tunnin välein (tai useammin). J-pussin kanssa sentään alkoholi ja lääkkeet auttoivat niin, että pystyi yhden illan suht rauhassa olemaan, mutta avanteen kanssa ei. Muutenkin tämän paskapussin kanssa ihmiset ympärillä jo huomaa, että jotain outoa tyypissä kun taas j-pussin kanssa ei tarvinnut ulkoisia asioita miettiä. Eli tällä hetkellä en ole taas kovin positiivisilla mielin pussin kanssa liikenteessä. Kait tähän veskiraviin tottuu kun siihen edelliseenkin tottui. Nyt se vain tuntuu jotenkin paljon rankemmalta...

Mutta jotain positiivista se, että pussi ei näkynyt (ellei unohtanut tyhjentää) ulospäin vaikka päällä oli suhteellisen tiukka mekko (okei, who am I kidding, TOSI tiukka mekko). Nämä yksiosaiset pussit on ihan huippuja kun ne piiloutuvat niin hyvin (etenkin jos on vähänkään vartalonmyötäisempää joka tavallaan pitää sen pussin paikoillaan, melkein löysemmällä paidalla sen huomaa paremmin). Toivon niin, että pystyn käyttämään edelleenkin seuraavan leikkauksen jäljiltä näitä yksiosaisia myös. Kaksiosaiset kun tuntuu niin hankalilta ja näkyy selkeämmin.

Sain viime viikolla myös lappua kotiin sairaalasta, että leikkausta on siirrettykin kivasti kahdella viikolla eteenpäin. Sekös kiva onkin kun mies oli jo ottanut kesäloman leikkauksen ajaksi ja sen jälkeiselle ajalle. Ei muuta kuin nyt yritetään, että pomo suostuu uuteen kesäloma-aikaan ja sairaaslta ei oteta yhteyttä TAAS uuden leikkausajan kanssa. Sekin hirvittää, että leikkaus on kesäkuussa jolloin tunnetusti suomen sairaalat on vaarallisia paikkoja kun lekurit, kirurgit sun muut jäävät kesälomilleen... Että jos jotain leikkauksen jälkeistä ongelmaa tulee niin voi olla, että olen omillani (tai jonkun terveyskeskusken varassa).

Mutta ei tänne sen kummoisempia. Naimisiin menosta ollaan puhuttu jonkin verran tässä lähiaikoina mutta nyt olen vähän herännyt sieltä haavemaailmasta ja tajunnut, että se naimisiin meno ei ole meikäläisen kohdalla millään tasolla fiksua, järkevää tai käytännöllistä. Jälleen yksi haave murskattuna mutta mitäpä tuosta, ei ole ensimmäinen eikä varmasti viimeinen. Jos olisin silloin teininä tiennyt mistä kaikesta joutuu aikuisena luopumaan ja miten elämä voi olla hankalaa vammaisena/sairaana niin... Noh, ehkä on hyvä etten tiennyt. Mutta näillä taas eteenpäin niinkuin yleensä.

Yksinäisyys

Olen tässä viime aikoina miettinyt paljon yksinäisyyttä ja sen vaikutusta ihmiseen. Olen yksinäinen, hyvin hyvin yksinäinen. En ole varmaan koskaan tuntenut oloani näin yksinäiseksi, tosin en ole koskaan ollutkaan varsinaisesti yksin. Toki minulla on avomies joka pitää viikonloppuisin jonkin verran seuraa, mutta raskaan työpäivän jälkeen hänkin haluaa mieluusti olla itsekseen ja pelata tietokonepelejä tms. Minkä kyllä ymmärrän hyvin. Mutta kun on koko viikon yksin, niin sitä kaipaisi seuraa, edes silloin viikonloppuisin.

Vuosien varrella olen aina ollut sosiaalinen ja minulla on ollut iso kaveriporukka. Mutta vanhemmiten kaverit katoavat tai alkavat elämään omaa elämäänsä ja viihtyvät paremmin kotona perheen parissa kuin kaverin luona nyhjäämässä :D Ja tietysti sekin on vähentänyt kavereita, että en sairauteni takia pääse liikkumaan paljoa, en pääse mökkiretkille, enkä tällä hetkellä paljoa kauppaa pidemmäs. Toki ne parhaimmat ystävät jotka jaksavat roikkua menossa mukana tulevat välillä käymään täällä mikä onkin aivan ihanaa. Mutta ihmiselle, joka on tottunut hengaamaan jonkun kanssa joka päivä, käy seuranpuute pahaksi kun näkee ystäviä pari kertaa kuukaudessa.

Yksitellen kaverit jäävät elämästä pois, joko perheen perustamisen takia tai sitten eivät vain jaksa hengailla sairaan ihmisen kanssa (molemmat ihan ymmärrettäviä). Muutenkin, ei ole ystävien tehtävä toimia jonkinlaisina yksinäisyyden poistajina tai auttajina tms.  Jos olisin töissä, en varmaan edes valittaisi yksinäisyydestä. Silloin saisi sitä sosiaalista kontaktia töissä joka päivä ja se ystävien tapaaminen pari kertaa viikossa olisi ihan tarpeeksi. Mutta kun makoilee vain täällä kotona itsekseen miettimässä elämän syntyjä syviä, niin sitä huomaa pikkuhiljaa tulevansa mökkihöperöksi. Samoin sellainen sosiaalinen osaaminen alkaa kuolla... En ole koskaan pelännyt sosiaalisia tilanteita, olen ihan mielelläni mennyt vaikka bileisiin joissa tunnen vain pari ihmistä (kunhan jonkun edes tunnen) mutta nyt ei tulisi mieleenkään. Kaikki lähteminen sosiaalisiin tapahtumiin on todella vaikeaa, etenkin kun ei ole ketään kenen kanssa lähtisi. Onhan noita kaikenlaisia tukea antavia järjestöjä sun muita, mutta en osaa enää ystävystyä ihmisten kanssa. Menen jonnekin tapaamiseen/tapahtumaan ja istun vain itsekseni nurkassa. Jos joku tulee juttelemaan niin toki juttelen mielelläni takaisin. Mutta siihen se jää ja tyyppi lähtee ennemmin tai myöhemmin pois. Suhteiden luominen toisiin ihmisiin vaikeutuu vuosi vuodelta.

Toisekseen erinäisten mielenterveysjärjestöjen tapaamisista on tosi vaikea löytää itseni kaltaisia ihmisiä. Kenessäkään ei siis ole mitään vikaa, mutta en vain itse tunne millään tasolla kuuluvani joukkoon.  Millaiseen joukkoon sitten kuuluisin? Siitä ei ole aavistustakaan. Olen huomannut myös sen, että en kestä näitä "askarrellaan paskarrellaan" kaverin kanssa-ryhmiä. Ne ovat ihan kivoja jne. Ja niistä on varmasti monelle hyötyä mutta itseäni alkaa vain ahdistaa koska niissä ei ole mitään päämäärää. Tarvitsisin jonkinlaisen päämäärän, jotta tekeminen olisi miellyttävää. Opiskeleminen oli ihanaa, koska tiesin, että kun teen töitä niin saan ammatin... Työtä tein, jottain sain palkkaa ja sekin tuntui ihan hyvältä vaikkei nyt sinänsä mitään sen suurempaa haastetta antanutkaan. Mutta askartelu, vaikka kivaa onkin, ei anna minulle loppupeleissä mitään. Ja koska en osaa luoda ystävyyssuhteita niin en onnistu saamaan kavereitakaan, muuta kuin sellaisia hyvän päivän tuttuja.

Mutta niin, olen yksinäinen... Ehkä myös syrjäytynyt tässä vaiheessa ainakin. Kuulostaa niin oudolta kutsua itseään syrjäytyneeksi, mutta sitä minä taidan olla. Riippuu tietysti sitä miten asiaa katsoo, mutta jos nyt oman ammattini kautta asiaa katson, niin kyllä, olen syrjäytynyt. Mikä tähän sitten auttaisi? Jaa-a... Opiskelu? Työn tekeminen, josta saisi jotain haastetta ja löytäisi opiskelu/ työkavereita.  No ne taitavat kuulua sinne menneeseen aikaan, joten pitäisi keksiä elämälleen jokin muu päämärä/merkitys. Mikä se sitten voisi olla? Noh, jos sen tietäisin en olisi syrjäytynyt :D

Ei kovin hyviä uutisia

Jaahas. Siitä onkin taas vierähtänyt pitkä tovi kun olen viimeksi kirjoittanut. Asiat eivät ole tässä kuukauden aikana muuttuneet mitenkään paremmiksi. Vatsakrampit ovat nyt melkein kokonaan poissa, välillä tulee jotain pientä iltaisin, mutta sekin lähtisi pois jos liikkuisin enemmän. Mutta muutoin samoilla eväillä mennään kuin vielä lokakuussa.

Hiukset tuli värjättyä pinkiksi Halloweenia varten :D En rakastunut väriin erityisemmin tuli lähinnä sellainen "Mutton dressed as a lamb" fiilis (eli vanha yrittää leikkiä nuorta). Tunnen oloni jotenkin niin vanhaksi ja jo rupsahtaneeksi, että tuntuu, että ihmiset vain tuijottaa jos edes yritän näyttää jotenkin "nuorekkaammalta" tms. Liekö sitten ulkonäöstä vaiko sisäisestä vanhuuden tunteesta enemmän moinen kiinni.

Joka tapauksessa avanteen kanssa menee siis edelleen paskasti. Jos nyt yrittäisin keksiä jotain mikä menisi paremmin kuin j-pussin kanssa, niin enpä paljoa moisia keksi. Kohdallani tämä "ei ainakaan pahemmaksi voi mennä" ei pitänyt paikkaansa. Edelleen herään tunnin välein yöllä, joskin en enää itse vaan herätyskellon avulla, koska pussia on pakko tyhjentää. Ja ne kuuluista hienot filtterit, jotka suodattaa ilman ulos pussista ilman hajuja, ovat vain suurta urbaania legendaa. Ihan yhtä lailla tulee ilmat pussiin oli filtteriä tai ei. Ainoa ero filtterin kanssa on se, että haiset koko ajan paskalle. Viehättävää. Siksipä yritän tukkia filtterit aina mukana tulevilla tarroilla, mutta se ei aina auta, hajut tulevat filtteristä läpi (etenkin öisin). Tosin kukapa meistä ei öisin paskalle aina ajoittain haisisi :D
En myöskään voi käydä missään ellen ole syömättä. Avanteen kanssa kun joutuu käymään aikalailla yhtä paljon veskissä kuin j-pussinkin, ellei sitten halua näyttää täyteen ahdeltulta ilmapallolta. Sen kanssa ei myöskään jää kauheasti aikaa etsiä sitä veskiä, sillä pussi täyttyy n. 5 minuutissa siitä kun ensimmäiset tavarat on pussissa. Syön edelleen myös Panacodia, jotta saisin edes jonkinlaista rauhaa avanteen toimimiselta. Etenkin ennen vaihtoa pitää aina herätä tuntia etukäteen, ottaa Panacod ja toivoa, että se auttaa. Sen jälkeen alkaakin avanteen vaihto rumba missä menee 30-120min. koskaan ei voi tietää kuinka kauan tulee kestämään, joten pakko herätä vaihtamaan laattaa aina kaksi tuntia ennen kuin tarvitsisi normaalisti herätä.

Yksi mikä ärsyttää suuresti on se kun ystävät ja sukulaiset ovat ihan innoissaan siitä, että "nyt voit sitten tulla kylään ja tehdä sitä ja tätä ja tuota" Eeh... No en... En edelleenkään voi tehdä mitään sellaista mitä en j-pussinkin kanssa olisi voinut tehdä. Lisäksi en voi käydä uimassa, harrastaa mitään liikuntaa tai edes kävellä reippaasti tai normaalisti, ellen koko ajan pidä avannepussukkaa paikoillaan. Ihan siitä syystä, että käveleminen on kivuliasta ja sitä reippaampi liikkuminen, kivuliaisuuden lisäksi, irrottaa avannelaatan aika kätevästi siitä suolen vierestä kokonaan ja siitä alkaa mukava kirvely ja kutina kun ulosteet pääsee iholle. Eli ojasta allikkoon. Edelleen yritän kovasti toivoa, että tämä on vain sellaista alkukankeutta... Mutta en silti usko, että hommat tästä kauheasti paranee. Tuo liikkuminen etenkin häiritsee hirveästi. En ole mikään kovin liikunnallinen ihminen, mutta tykkään käyttää kroppaani jokapäivä. Aikaisemmin saatoin pistää tanssiksi koska vain kotona jos siltä tuntui, istuilin mitä omituisimmissa asennoissa ja hypin ja pompin koiran kanssa erikoisissa asennoissa jne. Nyt istun melko tönkkönä tasan yhdessä asennossa. Kumartumista en voi harrastella (ellen pidä pussista koko ajan kovaa kiinni, ettei se irtoa ihosta), voin nukkua vain joko oikealla kyljelläni tasan tietyssä asennossa tai vasemmalla kyljellä, myös tasan yhdessä asennossa. En koskaan tajunnut miten paljon käytän kroppaani ennenkuin menetin kyvyn käyttää sitä... Mutta niinhän siinä usein käy, ettei tajua miten hyvin asiat ovat ennenkuin ne huononevat.

Mutta kaiken kaikkiaan, edelleen jos voisin, ottaisin j-pussini takaisin. Katsotaan taas kuukauden kuluttua olenko samaa mieltä. Toivon todella, että jossain vaiheessa voin sanoa, että nyt en ottaisi enää j-pussiani takaisin jos olisi mahdollista :) Ehkä minulle tapahtuu vaikka jokin jouluinen ihme! Ai niin ja aloitin sen blogin englannin kielellä :P

Tässä elämä on

Nyt on pikkasen alkanut kivut helpottaa vihdoin. Maha kramppaa edelleen, etenkin iltaisin mutta ne ovat kestettäviä. Avanne on myös kipeä, mutta pystyn liikkumaan sen kanssa (sen mitä nyt uskallan, ettei laatta lähde irti ja tule paskat housuun). Tänään kävin ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa ulkona syömässä avokin kanssa... Pakko sanoa, etten miettinyt mitään muuta kuin sitä näkyykö avanne, tuijottavatko ihmiset, tuleeko ääniä, alkaako se haista. En tiedä tottuuko tähän paska pussiin koskaan, nyt ainakin sitä miettii koko ajan. En muista, että silloin teininä olisi ollut näin hemmetin vaikeaa ja niin tietoinen avanteesta KOKO AJAN! Taisin tuolloin käydä jopa parissa LARPissa avanteen kanssa vaikka se olikin tosi hankala ja ahdistava. Nyt ei tulisi mieleenkään moinen. Ehkä ajan kanssa helpottaa, ehkä ei. Takuita ei kait ole mistään.

Tällä hetkellä tuntuu siltä, että siinä se elämä nyt oli. Tästä alkaa se kuoleman hidastakin hitaampi odottaminen ja kaikki mitä olen tähän asti saanut aikaiseksi oli se mitä tuleen koskaan saavuttamaan. Paskaahan moinen on, mutta minkäs teet. Onneksi jotenkin aina tiesin jo lukiossa ollessani (jotenkin alitajuntaisesti), että pitää nauttia elämästä niin kauan kun vain voi koska minulla ei ole moiseen paljoa aikaa. Opiskellessakin mietin joka ikinen päivä, että nauti nyt kun voit! Joten tuli ainakin sekin aika käytettyä niin hyväksi kuin vain pystyi. Elämässä on koko ajan seurannut ajatus siitä, että kauaa ei kunnian kukko laula mikä on ollut ihan hyvä juttu. Nyt se on lakannut laulamasta.

Itsesääliä? Ehkä, itse sanoisin enemmänkin elämän realiteetiksi.

Tässä elämä on

On mulla asiat joskus osuneet kohdalleen.
Se saattoi vahinko olla,
eikä tapahdu uudelleen.
Suru joskus käy, ja ikävää riittää;
kantaa laineet laivatkin.
Mistä mun pitäis ketäkin kiittää?
- Jossain on kai vastauskin.

Siskosta tuli jo äiti asuntolainoineen.
Ostin kadun mieheltä pyörän,
joudun nyt oikeuteen.
Joku toinen aina edellä
ottaa irti kaiken minkä saa.
Mulla kun ei oo mitä oottaa,
ei se paljon haittaakaan.

Tässä elämä on:
oma, kallis, ja tarpeeton.
Joki joutava laineillaan
mua lastuna vie mukanaan,
ja ensin mä vapisin aaltojen alla.
Opin olemaan antautumalla.
Pohjallakaan ei yksinään olla:
alakulo on seurana haikeuden.

Luulin ennen, että jossain
mitataan tarkalleen,
milloin on annettu liikaa jollekin kantaakseen.
Se on pelkkä harha, perätön luulo,
toiset hölmöt uskoo niin.
Jäävät hartiat väkevän, suuren,
pieneksi kuin heikonkin.

Miks kysyt, miten käytän
päivät jotka vielä saan.
Tiedätkö, mitä sieltä jostain sitten edes tilataan?
Enkä opi sanomaan, et kaipaan,
vaikka pyydätkin.

Joka tapauksessa kaikenlaista annetaan.

-PMMP-

Suru uutisia

Pitkäaikainen elämänkumppanini Retsi kilpikonna menehtyi pari päivää sitten ottaessaan aurinkoa parvekkeella. Olin edellisenä iltana ottanut neitokaisen lämpöhoitoon kun tajusin, että hän taitaa olla pipi. Pidin sylissä ja kävin yötä myöten vaihtamassa lämpöpulloja, että konnan olisi hyvä olla kunnes pääsemme lekurille (eläinlääkärimme kun ei ole auki viikonloppuisin). Aamulla konnuus vaikuttikin selkeästi pirteämmältä ja raahusteli pitkin parveketta auringosta nauttien. Koiramme oli konnan seurana koko ajan, kunnes vähän ajan kuluttua tuli parvekkeelta pois. Menin hetken kuluttua katsomaan ja tajusin, että Retsi oli kuollut nukkuessaan :(

Suru on suuri, olimme yhdessä yli 20-vuotta ja sain Retsin tämän ollessa euron kolikon kokoinen, eli aivan vauvana.  Konnuus oli tukenani kun lapsena sairastuin ja olin sidottuna neljänseinän sisälle melkein vuoden. En tiedä, olisinko selvinnyt moisesta ilman kilpikonniani Ruusaa ja Retsiä. Ruusa kuoli jo vuonna 2007 ja nyt menetin myös Retsin. Neiti olisi voinut elää hyvin vielä toisetkin 20-vuotta, mutta toisin kävi.



Prinsessalle
Keinutan, kuuntelen
sut suojaan peittelen.
Keinutan, myöhä on
jo kuulen aallokon.

Ethän pelkää pimeää
siel on monta kynttilää.
Ja viimein sun matkaan
ei pääse saattajatkaan.

Yötä vasten vaikka lähdet
jatka vain vaikka on
se suuri suunnaton.
Kohti valkeata rantaa
laivaan mun laulujen
sä kuljet tietäen.

Ettet pelkää enempää
siel on monta kynttilää.
Ja viimein sun matkaan
ei pääse saattajatkaan

Ethän pelkää pimeää
siel on monta kynttilää.
Nuku vain jos väsyttää
vielä valvon vierellä.

Ja viimein sun matkaan
ei pääse saattajatkaan.
Ja lohtu on mulle
että siellä on kaikki sulle.

-Johanna Kurkela-

Elämäni, vain hetkeksi sinut hylkään

Mietin tässä (kyllä, mietin nyt kovasti :D), että miksi minusta avanne on jotenkin ällö tai inhottava tms. Se ei siis sellaisenaan ole minusta ällöttävä, jos minun ei tarvitse sitä itse kantaa ja itse siihen olla koskemassa. Eli se oma avanne ällöttää, ei siis muiden missään tapauksessa. Mutta siis mietin, että miksi se on minusta inhaa, että minun ulosteeni tulee pussiin ja vatsan kohdalta? Kaikilta meiltä tulee paskaa, sitä ei kukaan voi kieltää. Kaikkien uloste haisee, kaikilta tulee joskus äänekkäitäkin paukkuja ja jokaisella ihmisellä on silloin tällöin hajuhaittoja. Joten miksi nuo kaikki olisivat mitenkään ällöttävämpiä vain siksi, että ne tulevat eri paikasta? Tulin siihen tulokseen että avanne ei ole minusta oikeastaan ällöttävä, vaan pelottava koska se tekee minusta erilaisen. Ja tunnetusti ihmisten on vaikeaa hyväksyä toisten erilaisuutta, saati sitten omaa erilaisuuttaan.

Voisiko sen erilasuuden sitten kääntää jotenkin positiiviseksi asiaksi? Olen nähnyt ystäväpiirissä mainioita erimerkkejä tällaisesta käyttäytymisestä. Hyvällä ystävälläni on toisessa jalassa proteesi ja hän kantaa sen ylpeänä näkyvillä ja miksei kantaisi? Jalasta on tullut luonnollinen osa häntä, enkä sitä nykyään edes huomaa muuta kuin silloin kun ihailen kyborgitassua.  Voisiko avanteesta tulla luonnollinen osa minua, jota ihmiset eivät edes huomaisi? Ja jos huomaisivat, eivät välittäisi. Osaisinko kantaa pussini ylpeydellä sen sijaan, että häpeäisin erilaisuuttani.

Tällaisia asioita siis mietin. Mutta silti koko ajan se ilkeä pieni ääni minussa huutaa kimeällä äänellä HYI OLET ÄLLÖ ÄLLÖ ÄLLÖ!!! Olen ällö jo ennen avannetta, joten miten voisin kuvitellakaan olevani ei ällö sen kanssa?! Minulla on vielä niin paljon töitä edessä itseni kanssa. Pelottavaa.

En halua vaipua itsesääliin. En halua ajatella, että elämäni on nyt murskana. En halua ajatella, että tämä on loppu. En halua ajatella, että minusta tulee erilainen, halveksittu, kummajainen tms. Enkä usko, että kovin moni ulkopuolinenkaan ajattelee tilanteestani näin. Mutta juuri nyt kaipaan itsesääliä. Haluan velloa kaikessa surkeudessani tämän hetken.  Ajatella asiat pahimman kautta ja vihata itseäni, tilannettani, sairauttani, tulevaa avannettani, j-pussiani joka petti minut ja elämän yleistä epäreiluutta. Uskon kuitenkin, että tämä on vain vaihe, josta nousen vielä ihan uudelle tasolle. Pahatkin ajatukset täytyy saada käydä läpi, jotta voi alkaa nähdä ne hyvät asiat myös.

Joten hyvät ystävät, kestäkää vielä hetki :) Antakaa minulle aikaa, sillä olen vielä täällä jossain nukkumassa, odottamassa, kasvamassa. Tulen varmasti takaisin. Ei minulla ole vaihtoehtoja :)

Oodi j-pussilleni

https://www.youtube.com/watch?v=dCIQ-CqvjSU

DERP

Siitä onkin taas vähän aikaa kun olen tänne kirjoittanut. Tällä hetkellä mielessä pyörii lähinnä maha, ruoka, laihdutus ja avanne. Tässä oli parina yönä myös suolitukoksia ahtaumani takia ja yhden yön aikana olin jo melkein valmis soittamaan ambulanssin. Onneksi tukos kuitenkin lähti, tälläkin kertaa, itsenäisesti auki, joten ei tarvinnut mennä sairaalaan. Pari päivää oli tosi kipeä vatsa ja tänään söin ensimmäistä kertaa vähän muutakin kuin pelkkää suklaata, puuroa ja sosekeittoa. Ahtaumapäivinä ruokavalioni on aika suppea ja suklaa on suuri osa sitä :) Kuulostaa hyvältä, mutta kun on koko päivänä syönyt vain suklaata ja puuroa, niin alkaa tehdä mieli mitä tahansa muuta, etenkin kun tietää, ettei saisi syödä mitään kiinteää. Sosekeitot ovat tietysti terveellisiä, mutta vihaan niitä. Johtuu varmaan kaikista niistä viikoista joita ole sairaalassa viettänyt liemi/keittolinjalla. Sairaalan sosekeitot... Yyyh. pahinta kidutusta ikinä.

Flunssakin tuntuu yrittävän iskeä kimppuuni. Toivottavasti ei tästä kuitenkaan pahene. Pelkäsin ensin, että olen saanut sikainfluenssan, mutta sen verran lievää flunssailua, että ei varmasti ole siitä kyse.

Minka Hauvelsson kävi tänään vihdoin rokotuksissaan. Kaikki meni hienosti, eikä rokotteista tullut mitään sen kummoisempia ongelmia. Neiti oli niin kiltisti vaikka yrittikin kiivetä mamman kaulaa pitkin piiloon takin sisälle. On se niin surkiaa kun hauvavauva on ihan paniikissa tärisee vain sylissä ja takertuu pakonomaisesti kaulaan kiinni. No, terve hauveli (joskin kovasti neiti lihonnut!) kaikin tavoin masussa olevaa tulehdusta lukuunottamatta. Minka painaa nyt 5.8kg eli kilon enemmän kuin hoikimmillaan aikuisena. Mitään huolta ei vielä painon suhteen ole (Minka on aina ollut tosi hoikka) mutta enempää ei saisi lihota kuitenkaan. Tosin muutama sata grammaa voi olla sitä, ettei tyttö ole käynyt kakilla taas kolmeen päivään... Ei muuta kuin Levolacia taas peliin.

Edelleen odottelen sitä päivää kun alkaisi aurinko paistamaan myös sinne risukasaan... Maybe one day :)

Mennä vaiko eikö mennä?

Helvetti että sitä osaa olla vittuuntunut itseensä. Miten voi olla niin saatanan vaikeaa nostaa sitä läskipersettään ylös sieltä sohvalta ja lähteä jonnekin. Nytkin olisi taas ihan mukava juttu tiedossa ja yritän keksiä kaikkea mahdollista tekosyytä itselleni miksi en voi lähteä. Mutta sitä se tekee, kun jo suihkussa käyminen tuntuu työltä ja kauppaan meno on tuskan ja taivalluksen takana. Aamulla ei kiinnostaisi herääminen ollenkaan kun olisi vain helpompaa jatkaa nukkumista, että saisi taas tämänkin päivän äkkiä pois kalenterista.

Ei ole oikeasti minkäänlaista elämää vain yrittää saada aikaa kulumaan mahdollisimman nopeasti. Miten monta päivää siinä menettääkään loppuelämästään. Tosin tällä hetkellä toiveena on, ettei se loppuelämä olisi enää kovin pitkä. Mutta ehkä jossain vaiheessa sitä kuitenkin alkaa harmitella, että tuli heitettyä iso osa elämää hukkaan. Mutta en pysty muuhunkaan. Kunhan olen...

Ei mulla muuta.

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA 2014

Uusi vuosi tekee tuloaan ja olenkin miettinyt mitä kaikkea sitä on tullut tehtyä vuonna 2013... Noh suoraan sanottuna ei mitään :D Polut kulkee samoja ratoja kuin viime vuonna, ja sitä edellisenä, joskin nyt tämä vuosi on mennyt ahdistuksen ja stressin vallassa kun ei tiedä mistä sitä toimeentuloa tulee saamaan, ja paljonko sitä saa ja mitä kaikkea muutoksia joutuu toimeentulon vuoksi tekemään.

Katsaus vuodelle 2014 ei ole kovin tätä vuotta kummoisempi ainakaan positiivisessa mielessä. Jos saan kuntoutustuen (mitä suuresti epäilen) niin jatkan vuoden verran samoilla linjoilla kuin nyt. Jos taas kuntoutustuki evätään joudumme avomiehen kanssa muuuttamaan todennäköisesti erillemme, jotta rahavarat riittävät elämiseen. Toinen vaihtoehto on etsiä meille kahdelle huomattavasti pienempi asunto mutta en ole ihan varma, kumpi vaihtoehdoista olisi loppupeleissä paskempi. Yhteisessä asunnossa olisin koko ajan "vieraana" koska avomies maksaisi vuokramme. Hän joutuisi myös maksamaan usein minun menojani mikä on aina ahdistavaa. Jos taas muuttaisin omilleni, saisin asumistukea, jolloin voisin maksaa itse vuokrani, mutta rahat eivät mitenkään riittäisi elämiseen työttömyystuella (muuten ehkä, mutta sillä ei paljoa opintolainoja sun muita maksella). Eli valittavana on kahdesta hyvin paskasta vaihtoehdosta se vähiten paska... Yksin muuttamisessa olisi se, että minun pitäisi jättää opintolaina jne. maksamatta ja menettäisin luottotietoni hamaan tulevaisuuteen asti. En voisi siis koskaan enää esim. muuttaa koska luottotiedottomana on melkoinen homma yrittää saada itselleen asuntoa.

Joudun myös tinkimään vielä enemmän menemisistäni ja niistä pienistä harrastuksista mitä tässä on ollut. Tämä tarkoittaa myös sitä, että sosiaaliset kontaktit jäävät minimiin koska minulla ei ole varaa matkustaa edes viereiselle paikkakunnalle muista paikkakunnista puhumattakaan. Ja ei se 8€ seudusta edestakaisin ei ole iso summa, mutta sillä saa kuitenkin jo parin päivän ruoat ja miehen lompakkolla ei voi koko aikaa olla. Alkaa siis vielä suurempi penninvenytyskuuri jos/kun jään työttömyystuelle.
En edes tajua miksi minulle on tullut niin suurena yllätyksenä se, että tosiaan sairastuminen voi suistaa elämän hyviltä ja menestyksekkäiltä poluilta aivan sinne pimeimpiin syövereihin. En koskaan kuvitellut olevani köyhä ja kumppanistani täysin riippuvainen ihminen. Luulin, että jättäisin ne ajat lapsuuteen.  Mutta toisin kävi, eikä auttanut edes opiskelut.

Suurimpana ongelmana tässä on varmaan mielessä se, että voiko parisuhde kestää moista? Mieheni toki ansaitsee enemmän kuin minä, muttei kuitenkaan keskivertoa enempää. Eri asia olisi, jos mies tienaisi vaikka 3000 -> kuukaudessa, mutta näillä tienesteillä ei hirveästi kahta elätetä. Tai elätetään, mutta en halua syöstä miestäni samaan köyhyyskuiluun missä itsekin olen, koska sitä parisuhde ei ainakaan kestä. Eikä minusta ole avokumppanin velvollisuus elättää toista. Sellainen suhde ei vain voisi toimia vähävaraisilla.

Naimisiinkin olisi ihana päästä joskus elämässä. Mutta kosintaa ei ole kuulunut, eikä tule kuulumaankaan. Joskin se on ihan hyvä asia, koska naimisiin emme ainakaan voi mennä. Silloin minä en saisi nimittäin mitään tukia (tiesittekö, että työttömyystukea ei saa tai saa normaalia vähemmän jos on naimisissa ja mies tienaa sen verran, ettei sosiaalituelle ole tarvetta!? Minä en tiennyt, onneksi otin selvää).

No mutta, tässä nyt ajatuksia tämän vuoden puolella, toivotaan kuitenkin, että ensi vuosi sujuisi paremmin ja olisi vähän iloisempi mieli. Tuntuu, että tämä vuosi on mennyt niin masennuksen kourissa, että itseäkin yököttää.

Lääke masennukseen?

Aloitin eilen Cipralex lääkityksen masennuksen, ahdistuksen ja paniikkokohtausten hoitoon. Olen syönyt kyseistä lääkettä siis aikaisemminkin, mutta rahallisista syistä jouduin lopettamaan sen joksikin aikaa. Nyt aloitin taas ja sain hirvittävät sivuoireet ensimmäisestä tabletista. Tosin otin kerralla 10mg mikä on aika iso määrä kerralla otettavaksi. Tänään otin vain 5mg ja olo on huomattavasti parempi. Vähän veskissä joutuu juoksemaan, muttei ole mitään verrattuna viime öiseen pahoinvointiin ja vatsakipuiluun. Syön nyt tätä 5mg viikon ja sitten nostan 10mg jota syön pari viikkoa kunnes otan täyden annoksen elikkäs 20mg. Toivottavasti ei tule niitä sivuoireita. Aikaisemmin ei ole tullut mitään, mutta silloin aloitinkin juuri tuolla 5mg päivässä annoksella.

Tajusin sellaisenkin, että jos ostan 30kpl pakkauksen pillereitä niille tulee hintaa huimat 27€ (Kelan tuen jälkeen). Mutta jos ostan 3kk annoksen kerralla saankin pillerit 17€/kk hintaan.  Harmi vain, että kerralla tuo isompi paketti maksaa kuitenkin yli 50€, joten siihen ei välttämättä ole varaa kerralla pistää. Saa nyt nähdä jos saisi vaikka aina kuukausittain säästettyä tuon 17€ ja sillä ostaisi tuon 3kk pakkauksen.

Mutta nyt vain toivon, että näistä pillereistä olisi jotain apua tähän paskaan fiilikseen. On sitä tässä suossa jo tarpeeksi pitkään tarvottukin. Vastoin yleistä luuloa, masennuslääkkeethän ei sitä masennusta mihinkään vie, mutta tuo vähän sieltä pahimmasta luolan pimeydestä pikkasen lähemmäs taas valoa... Jos tuovat.

Kuka rumaa rakastaisi, ellei ruma itse?

Miksi näytän edelleen niin lihavalta? Tiedän, että olen laihtunut jonkin verran mutta edelleen näytän suoraan sanottuna aika plösöltä. Miehen mukaan se johtuu siitä, etten ole käynyt salilla mutta en voi uskoa, että ainoa oikea tie hyvään kroppaan (joo en voi koskaan hyvää kroppaa saada, mutta nyt jotenkuten inhimillinen) on kuntosalikäynti... VIHAAN kuntosalia, se on kallista, tylsää ja en vain jaksa moista. Siitä ei myöskään ole mitään hyötyä ellei ota personal traineria, ja siitä lystistä vasta maksaa pitääkin, eli mahdotonta meikäläiselle. Täytyy olla jokin muukin keino.

Mutta jotain pitäisi tehdä. Kahvakuulailu, juokseminen, tanssiminen, kävely, lihastreeni jne. Eivät ole asiaa auttaneet. Tai voi olla, että ovat ja olisin vielä plösömpi jos en olisi liikkunut niin paljon. Kroppani on myös tosi epäsuhtainen, leveä lantiomakkara, mutta takamus on taas pienentynyt aika "kiitettävästi". Järkyttävät käsivarret (oikeasti käsivarteni ovat sen kokoiset, että voisivat olla 50 kiloa minua lihavamman naisen käsivarret). Vyötärö katoaa, joskin se nyt ei ole suurin ongelmani. Ah missä se hoikistunut paremman näköinen ja sopusuhtaisempi kroppa on? Näytin sopusuhtaisemmalta 30 kiloa sitten, lihavammalta, mutta sopusuhtaisemmalta ja jokseenkin timmimmältäkin. Tai ehkä olen vain hullu.

Koskakohan sitä voisi katsoa peiliin ja ajatella, että "jep, tuollainen olen ja se riittää minulle". Tarvitaanko siihen vielä -10kg? -20kg? -30kg? Vai vielä enemmän? Vai olenko minä vain niitä ihmisiä jotka tulevat vihaamaan itseään ja läskejään oli kroppa sitten millainen tahansa? Kaunista minusta ei koskaan tule saamaan, eikä varmasti kovin hoikkaakaan mutta jos nyt edes sellainen suhteellisen normaali, ihminen jotka kukaan ei jää tuijottamaan kadulla, ihminen jonka ei tarvitse katsoa maahan kulkiessaan, ettei tarvitse nähdä muiden ilmeitä ja katseita. Sellainen joka voi katsoa toisia silmiin ja luottaa siihen, ettei kukaan jää tuijottamaan takaisin, ainakaan pahalla.

Olen aina halunnut olla kaunis. Pienestä tytöstä asti. Aikuisena sen tajuaa, ettei kauneus ole sellaista mitä voi toivoa sitä joko on tai ei ole, ainakaan sellainen kauneus mitä itsessään näkee. Rumakin ihminen voi olla kaunis, jos uskoo olevansa kaunis. Mutta viehättäväkin ihminen voi olla ruma, jos uskoo sellainen olevansa. Mutta en minä ennen ollut tällainen. En minä ennen pelännyt katseita enkä koskaan tuntenut, että kaikki ihmiset tuijottavat minun rumuuttani. En tiedä tuijottivatko, mutta ei sillä ole väliä, tärkeintä on se mitä itse tunsin.

Tunnen olevani ruma, olen siis ruma. Shit.

Ahdistuksen vallassa jälleen, onneksi mökki pelastaa!

Aargh nyt on taas tullut vellottua mukavasti muutama päivä näissä avanne asioissa. Todella ahdistavaa ja kohta ei pää kyllä kestä koko touhua.  Sekin on jännä, että tällaisessakaan asiassa ei ole mitään varsinaisia tukitoimia. Ei ole mitään tahoa, minne voisi mennä keskustelemaan juuri näistä avanne asioista. Käyn toki psykologilla, mutta harvemmin mainitsemme avannetta ihan jos senkin takia, että minussa näkyy heti jo ihan fyysisia ahdistuksen merkkejä enkä pysty asiasta pahemmin puhumaan. Jonkinlainen tukimuoto siis pitäisi olla ihmiselle joka joutuu käymään elämässä suurimman muutoksen koskaan, miten siihen valmistautua jne. Tosin mitenkä sitä nyt voisi edes valmistautua moiseen... Ei mitenkään. Mutta olisi silti hyvä saada keskustella asiasta sellaisen ihmisen kanssa jolla olisi asiantuntevuutta, mutta pystyisi kuitenkin puhumaan avoimesti. Toki avanneliitoista sun muualta voi saada tukihenkilöä jne. Mutta mielestäni moista taakkaa ei voi kaataa tukihenkilön päälle eikä ihminen jolla on avanne ole se paras henkilö kenelle puhua niistä omista peloista ja tunteista.

Olen lähdössä juuri mökille viikonlopuksi (jeii!!!). Mökillämme ei ole juoksevaa vettä, ei sisäveskiä tai mitään muitakaan nykymaailman hienouksia. Nykyisessä tilassani mökkeily on hankalaa ja haasteellista, mutta mahdollista, joten yritän moisesta nauttia. Valitettavasti vain nykyään ei tule kovin usein sinne lähdettyä ja pitää olla se tietty porukka joka tietää tilanteeni eikä pelästy paskaämpäriä siinä oven ulkopuolella öiseen aikaan :D Tai sitä, että tulee vetelät housuun yöllä tai vaikka päivälläkin. Onneksi sellaisia ystäviä kuitenkin löytyy, joita ei tarvitse jännittää tai olla hermostunut siitä, miten he kestävät moisen. Ainoa mikä jännittää on automatka. Se ei ole mikään älyttömän pitkä (1.5h) mutta kuitenkin sen verran, että veskihätä saattaa yllättää. Onneksi matkalla on paljon puskia ja huoltoasemia jonne voi tarvittaessa piipahtaa. Kunhan muistaa pitää veskipaperia mukana. Useimmiten nuo automatkat sujuu oikein hyvin jos muistaa olla syömättä ennen matkaa. Mutta koskaan ei voi toki olla 100% varma. Toivon aina parasta, mutta varaudun pahimpaan. Mukaan tulee vielä Hauvelsson, jolta tulee aina oksupoksut autossa :D Sovimme siis oikein hyvin matkakumppaneiksi toisillemme :P

Joka tapauksessa, olen innoissani tuosta mökkireissusta. Ehkä saan avauduttua tästä avanne asiastakin ystäville vähän enemmän. On aina parempi märehtiä asioita kuitenkin yhdessä kuin yksin. Jos saisi kuviakin vähän otettua :)

Narinaa, mietteitä ja mutinaa

Yleisesti ottaen olen aina ollut sitä mieltä, että naislääkärit ovat selvästi epäempaattisempia ja kylmempiä kuin mies lääkärit, ainakin tuolla sisätautiosastolla. Mutta tänään tapasin taas yhden erinomaisen ihanan naislääkärin joka oli aivan ihana! Mitään uutta ei  minun tilanteessa tietysti ole jne. Mutta jäi silti tosi hyvä mieli tuosta lekurikäynnistä. Nainen oikeasti kuunteli ja kyseli vielä ihan omaehtoisesti, että mitenkäs tuo masennus ja taloudelliset asiat jne. Menevät. No kerroin toki, että päin helvettiä as usua. Pientä väittelyä oli tuosta avanteestakin. Tuohon kuntoutustukeeni kun vaikuttaa se, etten suostu ottamaan avannetta (koska katson, ettei se muuta tilannettani ainakaan nykyistä paremmaksi). Tästä emme päässeet yhteisymmärrykseen, mutta lääkäri oli silti hyvin kunnioittava minun mielipidettäni kohtaan.

Sain myös pari koepakettia VSL#3 probioottia joka kuulemma useita pussiitista kärsiviäkin auttaa. Aine on sen verran kallista, ettei tule olemaan mitenkään päin mahdollista sitä hankkia itse, mutta tuleepahan kokeiltua. Kyseinen lääke tulisi maksamaan 200-300€/kk jos sitä alkaisi syödä eikä se ole Kela korvattavissa, joten se ei kasvattaisi lääkekattoakaan. Laskeskelin tässä, että kaiken kaikkiaan kaikki hoidot ja lääkeet mitä tarvitsisin ja joihin olisin oikeutettu tulisi maksamaan minulle kuukaudessa n. 600€. Siihen lasken siis nuo probiootit, psykoterapia sekä muut lääkitykset masennusta ja mahaa hoitamaan. Aikamoinen summa ihmiselle jolle vuokran ja laskujen jälkeen jää se hikinen 100€/kk :P Hoitotukea noihin VOISI saada, mutta se edellyttäisi kuitteja jo ostetuista ostoksista parin kuukauden ajalta, sekä psykoterapiassa käyntiä väh. 3kk ilman edes Kelan tukia. Ja huom, vaikka tukea voisi saada, se ei tarkoita että sitä käytännössä sitten kuitenkaan saisi. Sossusta voisi myös saada tukea siinä vaiheessa, kun olen käyttäny jo kaikki omat sekä miehen rahat noihin lääkkeisiin ja hoitoihin, joten saldo jäisi silti miinukselle (etenkin kun en voi toki pyytää/velvoittaa miestä maksamaan minun hoitojani). Mutta täytyy sanoa, että yhtä mahdotonta on saada se 3kk ajalle 1800€, jotta voisi hakea tukia kuin se, että maksaisi loppelämänsä moista summaa. Eli hoitoja ja apua olisi saatavilla jos olisin ilman parisuhdetta tai jos olisin varoissani. Mitä siis tehdä.

Pitäisi nyt saada aikaiseksi hankkia sosiaalityöntekijälle tapaamisaika (mikä sekin on muuten yllättävän vaikeaa, kaikki kun yritetään saada hoidettua joko netissä tai puhelimitse ja tämä minun ongelma vyyhti ei taida ihan puhelimessa ratketa). Mutta kun ei jaksa. Olen niin loppuun kulunut, puhki ja väsynyt näiden Varman tappeluiden ja kuntoutustukhakemusten ja työttömyystuen viidakossa, etten vain jaksa. Ja pakko sanoa, että näitä juttuja ei kukaan tervekään pystyisi itse tekemään, sairaasta nyt puhumattakaan. Mutta ei vain ole energiaa. Melkein tekisi mieli heittää pyyhe kehään ja muuttaa sillan alle, ottaa viinapullo mukaan ja kuolla ensimmäisiin pakkasiin mukavasti maistissa. Onneksi on tuo Hauvelsson, jota ei voi jättää eikä sillan alle ottaa mukaansa. Jotain mikä pitää väkisin kiinni tässä elämässä.

Varaton suomessa.

Noniin.

Nyt heittää sitten elämä oikein kunnolla häränpyllyä. Juuri kävin katselemassa työttömyystuen käsittelyaikoja ja nehän ovat sen saman 3kk kuin mitä Kelalla ja kaikilla muillakin on. Eli joudun olemaan täysin varaton seuraavat kolme kuukautta. No senhän kaikki ymmärtää, että moinen ei tule onnistumaan, ellei tosiaan halua luottotietojaan sun muita menettää. Joten ainoa mahdollisuus on nyt se, että menen keskustelemaan sosiaalityöntekijän kanssa siitä, miten nopeasti minulle pystytään hankkimaan toinen osoite, että virallisesti asuisin jossain muualla. Ja jos vaikka saisi asunnon jostain niin muuttaisin sinne. Tuskin tuon 3kk aikana monen onnistuu, joten olen miettinyt, josko muuttaisin nimellisesti äitini luokse, jolloin saisin ainakin jonkin verran tukia (nythän en saa niitä ollenkaan, en penniäkään).

Vaikeinta tässä on nyt se, että kolme kuukautta on aika lyhyt aika asunnon hankkimiseen tms. Mutta ilman rahaa moista aikaa ei kuitenkaan voi olla. Nyt on sen verran kusi kyllä sukassa, että en tiedä mitä tehdä. Saisikohan pankista otettua lainaa? Lainan kanssa on vain se paska, etten oikein tiedä kuinka paljon uskallan ottaa kun en yhtään tiedä mitä sieltä työkkäristä tulee (jos tulee). Eli saatan joutua todella pahaan velkakierteeseen tämän asian takia. Saako lainaa edes maksaa kerralla kokonaan pois? Ja rahattomana ei tietysti ole maksaa kuukausittaista summaa lainaa poiskaan. Ellei maksa sitä lainaa pois itse lainalla... Eeh kuulostaako monimutkaiselta.

Mutta nyt on tosiaan mietinnässä, että mistä voisi nopeasti saada asuntoa, tai kenties lainan ottamista... Pahinta on toki se, että vaikka kuinka soittelen sossuun tms. Niin sieltä ei voida neuvoa tietenkään siinä, mitä pitää tehdä jotta niitä tukia saisi. He ovat tietysti sillä kannalla, että mitä vähemmän valtion tarvitsee maksaa, sen parempi. Joten en siis tiedä mihin tai keneen voi edes ottaa yhteyttä moisen asian tiimoilta.

Huoh. Sinä joka luet tätä ja olet sen verran sairaana ettei työnteko onnistu ja aiot hakea kuntoutustukea tms. Älä tee sitä! Mene mielummin työkkäriin ja ilmoittaudu työkyvyttömäksi työnhakijaksi. Menetät varmaan ensimmäisen kuukauden rahat, mutta sen jälkeen saat työkkäristä turvallisempaa rahaa kuin yhdeltäkään eläkelaitokselta. Ja huomauttaisin vielä, että sairaudella ei ole väliä, eikä sillä miten sairas on. Päätöksen usein tehdään aikalailla perseestä repäisemällä, tälle tuki, tälle ei. Ja jos tukea ei tulekaan, niin sitten ihminen on aikamoisessa kusessa ja rahattomana. Ellei sitten ole säästöjä! Tosin vaikka olisin säästänyt kuinka töissä ollessani, ne säästöt olisivat jo kyllä kuluneet aikoja sitten... No mutta saa nähdä mitä tapahtuu.

EDIT: Saisikohan muuten kirkolta jotain apua? Antaakohan kirkko esim. Lainaa tms. Sossustahan ei saa ns. Lainaan rahaa, eli en saa mitään tukia, vaikka voisin maksaa ne takaisin myöhemmin. Mutta voisikohan kirkolta saada?

Sinne män

Tänään lähti sitten valitus postiin kohti Varmaa. Tämän päivän postiin ei kerkeä, mutta maanantaina pitäisi olla kyllä perillä. Tiistaina pitääkin sitten heti olla soittelemassa perään, että onko paperit tulleet perille asti. Jos ei, niin ei auta muu kuin laittaa sitten netin kautta valitus uudestaan ja sitten nuo liitteet postissa perään. Tuohon postiinkaan kun ei voi 100% luottaa (tosin mihin voisikaan?).

Tuli käytyä myös psykolla ja seuraamme liittyi myös psykiatri joka jälleen ehdotti, että kuntoutumisen kannalta olisi ehdottoman tärkeää, että pääsisin sinne psykoterapiaan. No sitähän ei tule tapahtumaan kuin ehkä sitten joskus, jos pääsen takaisin työelämään (= todennäköisesti never). Kyseinen homma kun on sen verran tyyristä, että siihen ei rahat riittäisi vaikka jättäisi ruoan ja kaikki lääkkeetkin kuukaudessa ostamatta. Sain myös uuden mielialalääkeresptin koska edellinen lääke ei ole kovin hyvin auttanut... En tosin kertonut, että olen monena kuukautena ollut ilman lääkettä ja säännöllisyys on hieman kärsinyt. Mutta katsotaan nyt josko saisi jostain lainattua sen verran, että saisi nuo uudet lääkkeet. Tai sitten odotan siihen asti, että tulee työkkäristä jotakin.

Ai niin työkkäristä vihdoin soitettiin tänään yli 2 vko:n odottamisen jälkeen. Valitettavasti olin juuri vessassa ja kun sieltä pääsin kömpimään ulos, oli soittaja jo lopettanut. Yritin soittaa numeroon takaisin, mutta sieltä ei vastattu. Saa nähdä, joudunko odottamaan vielä uudet 2 vko. ennen kuin minulle soitetaan takaisin. Ja siis siksi odottelen heidän soittoaan, että työkkäristä sanottiin "älä soita meille, me soitamme sinulle" kun siellä viimeksi kävin. Ei siis ihan noilla sanoilla, mutta asia tuli kuitenkin selväksi :)


Tällaista tänään. Saa nähdä miten pitkälle tuon valituksen kanssa menee. Voi mennä vuosikin sen käsittelyssä, ellei Varma itse pyörrä päätöstään mikä on kuulemma erittäin harvinaista, joskin mahdollista. Tykkäävätköhän he mahtavan värisestä kirjekuorestani? Luulisi ainakin erottuvan hyvin kaikkien niiden muiden satojen valitusten joukosta :P




Ja vielä kuva hauvelssonista ihan vain huvin vuoksi :)

Valitus kirjoitettu!

Nyt sain vihdoin kirjoitettua Varmalle valituksen ja aika pitkä sepustus siitä tulikin. Pistin jopa hieman kritiikkiä hylkäystä kohtaan, kun eivät lekurit ole selkeästi edes minun papereita lukeneet kunnolla, vaikka kovasti mukamas ovat niiden tiimoilta sitä palaveriä pitäneet (päättäjän mukaan jopa oikein kolme kertaa! Uskoo ken tahtoo, itse en ainakaan haluaisi ajatella, että lääkärit voivat olla niin tyhmiä).

Mielestäni sain kirjattua kaikki hyvinkin totuudenmukaisesti joskin käytin esimerkkeinä aina niitä kaikkein pahimpia päiviä, mutta niinhän se varmaan pitääkin tehdä. Mitä sitä suotta siloittelemaan vaikka joitain parempiakin päiviä vastaan tulee aina silloin tällöin. Ainoa mikä rassaa on se, että kun tällainen mattimeikäläinen ei voi tietää sitä vakuutusyhtiölekureiden jargonia mitä he tietysti vaativat kaikilta, jotta paperit olisivat mahdollisimman vaikealukuisia ja tajuisia. Esim. jos lääkäri kirjoittaa papereihin, että henkilö kärsii väsymyksestä se ei ole sairaus eikä näin ollen oikeuta mihinkään. Oikea termi onkin siis fatiikki, joka on huomattavan paljon parempi jos lääkäreiltä kysytään. Mutta mistäpä sitä normi ihminen voi  tietää. No minä latelin kyllä fatiikit, väsymykset ja kaiken mahdollisen, joten saa nyt nähdä miten käy.

Vielä pitäisi saada aikaiseksi soitettua työnantajalle maanantaina. Laitoin hänelle e-mailia, mutta luonnollisesti hän ei ole vastannut. Tyänantajani on hyvinkin persoonallinen ja tempperamenttinen tapaus, sekä illkeä, narsistinen ja aikamoisen inhottava tyyppi. voi siis hyvin olla, että rahan saamiseni venyy ja venyy, jos en saa tarvittavia lippusia ja lappusia kyseiseltä henkilöltä ajoissa. Voi olla, että joudun ottamaan ihan liittooni yhteyttä, josko he sitten voisivat kyseisessä asiassa auttaa.

Voi tätä ahdistusta ja inhoa näitä lippusia lappusia, soittoja, anomisia sun muita kohtaan. Sentään sain verkkopankin kautta tehtyä hakemuksen lyhennysvapaasta, että josko ei tarvitsisi nyt kesäkuussa lyhentääkään lainaa vaan voisi säästämänsä rahat käyttää elämiseen. Ei sitä paljoa ole, mutta yhden kuun laskut sillä saisi maksettua.

Nyt on sellainen olo, että kaikki energia on viety, ravistettu ja puristettu täysin tyhjäksi. Tänään en ole edes jaksanut liikkua yhtään, ei vain saa jalkoja tai kroppaa nousemaan vaikka kuinka yrittäisi. Ehkä onkin siis parempi kropan ja pään kannalta vain olla ja möllöttää tämä loppu päivä ja ehkä vielä sunnuntaikin... Kyllä sitä kerkeää liikkua ja huhkia taas maanantaina... Kerkeäähän?

Milloin vessakäynneistä tulee työkykyyn vaikuttava vaiva?

Tänään päivä alkoi oikein mukavasti masennuksesta ja ahdistuksesta riippumatta. Olen ottanut nyt yhteyttä työnantajaani sähköpostitse (maanantaina) enkä ole vieläkään kuullut hänestä mitään... En HALUA soittaa kyseiselle ihmiselle, koska en ole henkisesti valmistautunut ryöpytykseen joka sieltä tulee. Olisi ollut niin helppoa hoitaa homma sähköpostitse, mutta mitä ilmeisemmin se on työnantajalle äärimmäisen vaikeaa. Tämä on siis yksi ahdistuksen aihe joka seuraa minua koko ajan. Työttömyystukeani varten, minun pitäisi saada paperit työnantajalta seuraavan kahden viikon aikana... Saa nähdä onnistuuko vai joutuuko lähtemään ihan liiton kautta moisia hakemaan.

Joka tapauksessa, tänään oli taas runoryhmä jossa meillä on todella mahtava porukka ja juttua kyllä syntyy ihan tyhjästäkin, runoista puhumattakaan. Sieltä matka jatkui Mirkun ja uuden ystävän kanssa keskustan RAX:iin (idea oli minun!). Siellä tuli sitten syöpöteltyä yksi lautasellinen salaattia, 3 pizza siivua, 4 kanansiipeä ja alle 100g lasagnea. Olin niin täynnä, että olisi tehnyt mieli pyöriä kotiin!!!! Noh, heti ruoan jälkeen alkoikin se veskiravaaminen. Ihan järkyttävät krampit ja tulinen liemi joka tulee vähintään 30 min välein ulos. Ei ole herkkua.

Aloitin myös merkkaamaan veskikäyntejäni ihan ylös paperille päivittäin ja lisäsin vielä kellonajatkin. Tämä lappu lähtee sitten ensi viikolla kohti Varmaa valitukseni kera. Olin itsekin järkyttynyt siitä, miten usein oikeasti siellä veskissä tulee ravattua. Tässä esimerkki vuorokaudesta joka ei ole edes sieltä pahimmasta päästä.

Maanantai
Aamu (7-10 ) vessassa käyty 6krt
Päivä (10-16) vessassa käyty 6 krt
Ilta (16-22)  vessassa käyty 8 krt
Yö (22-7) vessassa käyty 12 krt!
Yhteensä: 32 krt

Ja tätä ravaamista Varma kutsuu tihentyneeksi ulostamisen tarpeeksi joka ei ole itsessään tarpeeksi hyvä syy olla poissa töistä... Rohkenen nyt olla törkeästi eri mieltä. Tänään on vessakäyntejä kertynyt klo: 07- 23 jo 30 ja yö on vasta edessä...

Syömishäiriö iskee, isketään takaisin!

Perjantaipuntari kertoi taas karua totuuttaa, eli kolmen viikon saldo on -700g Huoh. Mitat eivät ole liikkuneet muutoin, kuin että vyötärölle on tullut 2cm lisää. Syynä mitä todennäköisemmin on se, että en syö tarpeeksi. Kiloklubin suosituskalorimäärä päivälle olisi viikonlopussa aina sen 1900-1990 kcl riippuen viikon liikuntamäärästä. Mutta en vain saa nostettua niitä kaloreita sieltä 1500 kcl paikkeilta ylemmäs. Nyt olen kaksi viikkoa pitänyt vielä todella syömiset kurissa, eli reilusti alle tuon 1500kcl koska kävimme siellä laivalla jossa tuli kahden päivän aikana syötyä siellä buffetissa (tosin jos ajatellaan, että söin vain ne kaksi kertaa buffetissa, ja silloinkin suurimmaksi osaksi salaattia, niin kalorimäärät tuskin ovat hirveästi sinne plussan puolelle menneet).

Mikä siinä on, että TIEDÄN, että pitäisi syödä enemmän ja paremmin (okei, rahakin on yksi tekijä kyllä, mutta jos ostaisin vaikka ison kasan banaaneja tms. Korkeakalorista terveellistä syötävää, niin saisin kalorit, hedelmät ja ruoan samassa eikä se maksaisi nyt niin hirveästi) mutta pää ei vain anna. Oikeammin syömishäiriöni ei vain anna. Se kuulostaa varmasti uskomattomalta ja typerältä, että pitäisi syödä, muttei vain saa syötyä... Olen jo muutenkin tottunut siihen, että syön korkeintaan sen 3 krt päivässä ja nälkäkin on ihan normaali tunne, voin paremmin kun tunnen olevani nälkäinen. Lisäksi tällä hetkellä olen todella stressaantunut ja ahdistunut raha-asioiden vuoksi, joten siirrään paljon ahdistusta myös ruokaan ja syömiseen. Mitä vähemmän syön, sitä paremmalta tuntuu koska tunnen, että nyt ainakin laihdun ja pystyn tämän homman handlaamaan, kun en raha-asioista pysty huolta pitämään.

Osittain siis rankaisen itseäni sillä, etten anna ruokaa (typerä rahaton läski, et ansaitse syötävää) ja toisaalta taas saan siitä hyvän olon aina pieneksi aikaa (samalla tavalla kuin ennen sain hyvän olon ahiminnasta). Mutta olen huomannut, että tämä ruokailu on alkanut vaikuttaa paljon tuohon fyysiseen kuntoon. Kerkesin jo yhdessä vaiheessa juosta sen 5 km kerralla mutta nyt tuntuu, että jalat ei jaksa kantaa edes sitä 30min lenkkiä. Kävelylenkiltä kotiin tultaessa olen aivan poikki, siis fyysisesti poikki, jalat ei kanna ja kädet tuntuu tonnin painoisilta. Ja syynä tuskin on se, että kävelylenkki olisi ollut niin rasittava. Ei vain ole sitä energiaa kropalla, jotta se jaksaisi.

MIKSI sitten teen tätä? Noh, syömishäiriöstähän ei voi koskaan varsinaisesti parantua, se on kuin alkoholismi, aina siellä taustalla jossain. Toisekseen, syömishäiriöitä on paljon erilaisia, ei pelkästään anoreksia, ahmiminen tai bulimia. On myös sellaisia jotka ovat näiden kaikkien välimaastossa tms. Kun olen saanut ahminnat loppumaan, en ole parantunut vaan vaihtanut sen johonkin muuhun, eli laihduttamiseen. Ahminnasta olen siirtynyt siis syömättömyyteen ja ehkä hieman liialliseenkin liikuntaan. Nämähän ovat anoreksiaan liittyviä oireita, joskaan en todellakaan katso olevani anoreksinen (ihan jo kilotkin puhuvat puolestaan :D) koska tilanteeni ei millään muotoa ole vielä niin paha. Olen aina ollut sellainen, että annan asioille joko 110% tai unohdan ne kokonaan. Ja kun aloitan jotain, niin se viedään loppuun vaikka hammasta purren ja verenmaku suussa jos se sitä vaatii.

Nyt vain pitäisi saada niitä syömiskertoja lisättyä ja kaloreita samoin. Tosin minulle tuo 3 krt päivässä ruokaileminen tuntuu olevan aika optimaalinen, mutta sitä vähemmäksi ne ruokakerrat ei saisi mennä, mielellään useammin kuin liian harvoin. Samoin kaloreita pitäisi saada nostettua ainakin siihen 1700kcl per päivä. Olen vain huomannut, että minulle tulee helposti paha olo, jos syön yli sen 1500kcl päivässä... Mutta se voi toki olla ihan vain minun päässäni, ja jos se on oikeasti fyysistä niin kyllä siitä eroon pääsee kun kroppa tottuu isompaan ruokamäärään.

Tässäpä siis tavoitetta, Möllikän mukavat syömishäiriöiset ruokarupattelut siis kuittaa.

Viikonloppuretki

Käväisimme tässä viikonlopun aikana avokin kanssa Silja Europalla pienellä 22h riteilyllä

Tallinnassa viettämässä 5-vuotispäiväämme. Ainoa hyvä asia koko riteilyssä oli Buffetti jossa, vastoin odotuksia, oli oikein maittava ruoka. Lisäksi laivalta sai erinomaisen makoisia Muumi-coctaileja jotka oli tietysti alkoholittomia ja lapsille tarkoitettuja, mutta maistui meille myös :D

En ole ihan varma tykkäsinkö risteilystä vai en... Olemme sinänsä miehekkeen kanssa sen verran erilaisia, että hän haluaisi istua baarissa, maistella olutta ja keskustella maailmamenosta. Minä taas olen enemmänkin bilettäjä jolla menojalkaa vipattaa ja on pakko päästä tanssimaan. Noh, emme siis ole kovin hyvä pari viettämään iltaa kahdestaa. Jälleen todettiin, että jos vielä lähdetään niin ehdottomasti jonkin ystäväpariskunnan kanssa jolloin mies voi rauhassa istua ja kaljoitella, ja minä voin mennä kaverin kanssa sitten taas sinne tanssipuolelle pistämään jalalla koreasti.

Yksi syy myös, miksi en oikein viihtynyt oli se, että tuntin oloni todella vanhaksi ja lihavaksi horoksi. Joka kerta kun vilkaisin peiliin näin vain vanhan akan jonka olisi ollut parempi jäädä kotiin eikä mennä sinne nuorten pariin esittämään jotain mitä ei edes ole. En ole koskaan aikaisemmin tuntenut itseäni niin vanhaksi ja raihnaiseksi kuin nyt. Ja siihen lisäksi vielä lihavaksi. Minua ärsyttää TODELLA paljon se, että pilasin osittain matkamme sillä, että murehdin vain koko ajan sitä mitä muut minusta ajattelevat ja miten he minut näkevät. Toisaalta, jos olisin voinut lopettaa moiset ajatukset olisin tehnyt sen heti, mutta ajatuksiaan ei voi olla ajattelematta vaikka kuinka haluaisi. Muutenkin tuntuu, että tämän itsetunnon kanssa menee koko ajan pikkuhiljaa vain alaspäin. Ei auta vaikka laihtuu tai mitä vain. En usko, että tähän auttaisi vaikka kävisin kaikenmaailman kauneusleikkauksetkin, en silti tuntisi oloani kauniiksi. Tai no harvapa meistä nyt varsinaisesti kaunis onkaan, mutta jos nyt edes normaalin nätiksi tuntisi olonsa (sillähän ei olisi väliä, vaikka muut ihmiset eivät näin minusta ajattelisikaan, mutta kunhan edes itse tykkäisi itsestään.. Tai sietäisi). Kaikki kuvat mitä laivalla otin näyttävät vain vanhan rupsahtaneen luuskan jonka nenä on aivan liian iso peruna, posket roikkuvat, huulia ei ole olemassakaan ja silmät ovat jääneet jo osittain roikkuvien luomien alle. Koska minusta tuli näin vanha? Ja näin yhtäkkiä?

Tässä nyt kuitenkin erittäin surkea kuva vaatteista jotka minulla oli päällä :)

 

Eikä siitä tanssimisestakaan olisi oikein tullut mitään, kun vastassa oli näinkin "täysinäinen" tanssilava Disco puolella :D