lauantai 18. lokakuuta 2014

Tässä elämä on

Nyt on pikkasen alkanut kivut helpottaa vihdoin. Maha kramppaa edelleen, etenkin iltaisin mutta ne ovat kestettäviä. Avanne on myös kipeä, mutta pystyn liikkumaan sen kanssa (sen mitä nyt uskallan, ettei laatta lähde irti ja tule paskat housuun). Tänään kävin ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa ulkona syömässä avokin kanssa... Pakko sanoa, etten miettinyt mitään muuta kuin sitä näkyykö avanne, tuijottavatko ihmiset, tuleeko ääniä, alkaako se haista. En tiedä tottuuko tähän paska pussiin koskaan, nyt ainakin sitä miettii koko ajan. En muista, että silloin teininä olisi ollut näin hemmetin vaikeaa ja niin tietoinen avanteesta KOKO AJAN! Taisin tuolloin käydä jopa parissa LARPissa avanteen kanssa vaikka se olikin tosi hankala ja ahdistava. Nyt ei tulisi mieleenkään moinen. Ehkä ajan kanssa helpottaa, ehkä ei. Takuita ei kait ole mistään.

Tällä hetkellä tuntuu siltä, että siinä se elämä nyt oli. Tästä alkaa se kuoleman hidastakin hitaampi odottaminen ja kaikki mitä olen tähän asti saanut aikaiseksi oli se mitä tuleen koskaan saavuttamaan. Paskaahan moinen on, mutta minkäs teet. Onneksi jotenkin aina tiesin jo lukiossa ollessani (jotenkin alitajuntaisesti), että pitää nauttia elämästä niin kauan kun vain voi koska minulla ei ole moiseen paljoa aikaa. Opiskellessakin mietin joka ikinen päivä, että nauti nyt kun voit! Joten tuli ainakin sekin aika käytettyä niin hyväksi kuin vain pystyi. Elämässä on koko ajan seurannut ajatus siitä, että kauaa ei kunnian kukko laula mikä on ollut ihan hyvä juttu. Nyt se on lakannut laulamasta.

Itsesääliä? Ehkä, itse sanoisin enemmänkin elämän realiteetiksi.

Tässä elämä on

On mulla asiat joskus osuneet kohdalleen.
Se saattoi vahinko olla,
eikä tapahdu uudelleen.
Suru joskus käy, ja ikävää riittää;
kantaa laineet laivatkin.
Mistä mun pitäis ketäkin kiittää?
- Jossain on kai vastauskin.

Siskosta tuli jo äiti asuntolainoineen.
Ostin kadun mieheltä pyörän,
joudun nyt oikeuteen.
Joku toinen aina edellä
ottaa irti kaiken minkä saa.
Mulla kun ei oo mitä oottaa,
ei se paljon haittaakaan.

Tässä elämä on:
oma, kallis, ja tarpeeton.
Joki joutava laineillaan
mua lastuna vie mukanaan,
ja ensin mä vapisin aaltojen alla.
Opin olemaan antautumalla.
Pohjallakaan ei yksinään olla:
alakulo on seurana haikeuden.

Luulin ennen, että jossain
mitataan tarkalleen,
milloin on annettu liikaa jollekin kantaakseen.
Se on pelkkä harha, perätön luulo,
toiset hölmöt uskoo niin.
Jäävät hartiat väkevän, suuren,
pieneksi kuin heikonkin.

Miks kysyt, miten käytän
päivät jotka vielä saan.
Tiedätkö, mitä sieltä jostain sitten edes tilataan?
Enkä opi sanomaan, et kaipaan,
vaikka pyydätkin.

Joka tapauksessa kaikenlaista annetaan.

-PMMP-

2 kommenttia:

  1. Olen todella pahoillani, että sinulle kävi noin, kun sinulle lupailtiin muuta ja odotit muuta... Olet nuori ja sinulla on vielä elämää edessäsi...Ota päivä kerrallaan, ja voimia jaksaa huomiseen ja siitä eteenpäin, ehkä asiat vielä joskus järjestyvät uudella tavalla...

    VastaaPoista
  2. Joo onhan se niin, että asioilla on aina tapana järjestyä. Silloin vain kun on katkera, kivuissaan ja tuntuu, että koko maailma kaatuu päälle niin sitä ei aina muista :)

    VastaaPoista