maanantai 30. tammikuuta 2012

Koiran elämää

Tänään taas sain noottia viereisen talon rouvalta. Asumme siis paikassa jossa on käytännössä kaksi pihaa ihan vierekkäin, välissä menee vain kävelypolku. En ole edes varma onko talot eri talonyhtiön taloja... Mutta joka tapauksessa, olen kerran koiran kanssa oikaissut tuon viereisen talon pihatien poikki sattuneesta syystä. Ja eikös heti rouva tullut ikkunasta huutelemaan, ettei koiraa saa ulkoiluttaa toisen pihoilla. Tänään jouduin taasen oikaisemaan kovan veskihädän yllyttyä sellaiseksi, että veskiin piti päästä heti nyt, eikä 150 metrin päästä. No eikös se sama eukko ollut taas antamassa noottia, ettei ole hyvien tapojen mukaista ulkoiluttaa koiraa toisten pihalla. En siis todellakaan ulkoiluta koiraa tuossa omalla tai viereiselläkään pihalla vaan tuotokset tehdään ihan jonnekin muualle. Ja jos vahinko tulee väärään paikkaan, niin aina on kakkapussit mukana. En nyt oikein tiedä mitä pitäisi tehdä. En ole varma onko minulla oikeutta toisten pihatietä käyttääkään, mutta kun on pakko, niin on pakko, enkä siinä ala katsomaan onko koira mukana vai ei. Ärsyttää tuo eukon valittaminen, mutten vieraalle ihmiselle halua sairashistoriaanikaan alkaa selittelemään. Tavallaan ymmärrän rouvaa, koska ei minustakaan olisi kiva, jos joku viereisen talon asukeista toisi koiraansa tähän meidän talon eteen kuselle tai paskalle. Eikä tämä nainen voi toki tietää, että koiramme on aina pissinyt ja kakkinut jo ennenkuin kyseiselle tielle astumme. Mutta korpeaa silti aina kun joku naputtaa asiasta. Joten mitä tehdä? Tietysti helpointa on olla oikaisematta, mutta meikäläisen kohdalla ei aina ole vaihtoehtoja. Onnistuisikohan se, jos nappaisi koiran vaikka syliin tai jotain... Laitoin tästä jo kaupungillekin e-mailia, että mitä tässä tilanteessa voi ja saa tehdä.

Mutta tällaista tänään...

torstai 26. tammikuuta 2012

Sekalaista höpinää sekaisesta päästä.

Miten sitä onkin taas niin masentunut ja kyllästynyt tähän elämään... Edes uuden hartsinuken saapuminen ei paljoa innosta. Jotenkin sellainen fiilis kuin olisi burn-out, mutta mistä?!?!? Enhän käy edes töissä. Jotain positiivista kuitenkin, syömishäiriöryhmä alkaa helmikuussa! Sitä odotan innolla. Haastattelussakin käyty ja minut valittu ryhmään. Toivoin tosiaan, että ryhmästä olisi jotain apua ja varmasti onkin.

Olen muuten kaamea ihminen, en äänestänyt vaaleissa ensimmäisellä kierroksella. Jostain syystä meni koko homma minulta ja mieheltä ihan täysin ohi. Enkä osaa edes päättää kumpaa äänestään Niinistöä vai Haavistoa, kummassakin on puolensa. Piti kirjoittaa tähäkin jotain syvää analyysiä, mutta oikeastaan minulle on aika sama kummasta tulee presidentti. Varmasti kumpikin hoitaisi homman ihan hyvin.

Tänään ensimmäistä kertaa psykologin kanssa jutellessa tuli sellainen olo, että kyllähän tästä touhusta jotain tuleekin. Sen jälkeen kun psykiatrinen sairaanhoitajani vaihtui psykologiksi olen vain kihissyt itsekseni kuinka ammattitaidoton psykiologini on psykiatriseen sairaanhoitajaan verrattuna. Mutta nyt on sekin homma alkanu sujua ensimmäisen kerran. Hyvä tästä vielä tulee :D

Nyt vielä kun koira alkaisi syödä ja saisin vihdoin viimein Varmalta kuulla kuntoutustukipäätöksestä (yli kuukauden jo odotellut) niin alkaisi vähän elämä voittaa. Ilman rahaa on erittäin paskamaista ja ahdistavaa olla. Tosin sekin on ahdistavaa, että suunittelen mitä kaikkea kivaa ostan sitten kun saan rahaa... Kunnes muistan, että rahaa tulee sen verran, että juuri ja juuri saa vuokran ja laskut maksettua ja sitten pari sataa euroa kuussa ruokaan (hyvällä tuurilla). Eli aikamoinen hyppäys entiseen. Voi miksi miksi en silloin säästänyt rahojani vaan pistin kaiken menemään saman tien kun se tuli. Tyhjästä on paha nyhjäistä prkl.

Ulkomaillekin tässä haaveilen pääseväni, vaikka aika heikolta näyttää. Miehellä olisi kyllä rahaa, mutta meikäläisellä taas ei. Eikä ole tietysti kiva, että mieheke joutuu koko ajan maksamaan sekä oman matkansa, että minun matkani. Olisin halunnut lähteä viettämään myös kolmekymppisiäni ulkomaille, mutta siinä tuli vastaan raha, sekä perheen kovat vaatimukset. Noh, aina ei voi saada mitä haluaa. Pitäisi muistaa olla tyytyväinen siihen, että on vielä hengissä, kipuja ei ole niin paljon kuin ennen ja on katto päänpäällä, ihania ystäviä ja rakastava mies. Sekin on jo paljon. Kunhan sen aina jaksaisi muistaa :)

tiistai 17. tammikuuta 2012

Sairaspäivän iloja.

Tänään sain kutsun vihdoin syömishäiriöryhmään. Ei siis riitä, että on masenutnut ja sairas, minulla on vielä syömishäiriökin. Olen odottanut jo muutaman kuukauden kutsua uuteen pidempiaikaiseen ryhmään, jotta saisi tämän syömisen edes jotenkin kuriin. Olen taas tämän kuun herkkulakossa... Mutta tänään meni sitten kaksi suklaapatukkaa ja suklaakarkkipussi, ihan saman tien kun kaupasta pääsin kotiin. Vieläkin mahtuisi, mutta onneksi en ostanut tuon enempää. Tämä karkkilakkohomma ei oikein toimi, kun ahdistun vain pahemmin ja saan päänsäryn miettiessäni mitä kaikkea en saa syödä. Pitäisi päästä jonkinlaiseen tasapainoon, etenkin näiden herkkujen suhteen.

Tänään olisi taas pitänyt mennä töihinkin (ei siis oikeisiin töihin vaan työpajalle jossa hengailen kun en tahdo yksin kotonakaan istuksia kokoaikaa) mutta mahahan ei antanut periksi. Yleensä siinä vaiheessa viimeistään tietää, ettei mihinkään voi lähteä kun tulee verta ja kuume alkaa nousta. Hieman veikkaan, että tuo työpajalla käynti lisää tätä kuumeilua, mutta eikai sitä ihminen voi vain sisällä istua ja tylsistyä itseensä. Siitä se masennuskin saa vielä enemmän sytykkeitä roihuunsa. Onneksi on ainakin tuo Minka hauvelu kaverina :)

Minka hauva saikin ulkona taas kehuja. Herrasmies kissan kera ihmetteli, ettei koira hauku ollenkaan, ei edes kun kisu tuli  melkein nuuhkimis etäisyydelle. Ei ole kuulemma ennen tavannut pystykorvaa joka ei kissalle haukkuisi :D Sanoinkin, että meidän Minka haukkuu vain jos joku tulee ihan iholle, tai ainakin murisee uhkaavasti. Tosin kyllä Minka haukkuu aina vieraat kerrostalossa. Mutta ei onneksi ole mikään kummoinen räksyttäjä, hyvä kasvatus tai hyvät geenit XD

torstai 12. tammikuuta 2012

Huono päivä. Huono kirja. Huono elokuvamaku.

Huoh. Mistähän tämä matalapaine nyt taas johtuu. Tuntuu, että maha on sekaisin, pää on sekaisin ja koko kroppa huutaa eikä mitään jaksa tehdä. Tuntuu siltä kun vaan haluaisi kadota jonnekin tuhkana tuuleen. Jotenkin vituttaa koko touhu ja etenkin tuo veskissä ravaaminen. Justiin kun on yöllä saanut nukahdettua, niin 10 min ja pitää raahautua veskiin. Ja puolen tunnin kuluttua taas uudestaan. Siinä meinaa tulla itkupotkuraivari keskellä yötä pöntöllä istuessa.

Tänään päätin sitten tehdä jotain kivaa josta voisi nauttia myös pää pöhnäisenä ja vittuuntuneisuudessa, menin elokuviin (pystyn käymään elokuvissa jos muistan olla syömättä illalla, en syö aamulla ja vedän kasan lääkkeitä ennen elokuvaa) aamupäivällä. No siellähän meni tämä iki-ihana Twilight ja aamunkoi, vai mikä lie perhosen toukka nyt sitten onkaan. Ai hitto, että se oli kaameaa kuraa koko elokuva XD Minua ei vain ole tarkoitettu romanttisille elokuville. Tuli  melkein etova olo kun sitä imelää kammotusta tuijotti silmät kyynelistä vetelinä. Ja kyllä ne tyypit onkin sitten niin täydellisiä, uhrautuvaisia ja kilttejä jne. Eikä Jacobiakaan voinut katsella sillä silmällä kun se pannahinen leimautuu vauvaan!!!! Elokuva aiheutti siis aikalailla samanlaiset fiilikset kuin kirjatkin. Ja miksi ihmeessä sitten olen lukenut kaikki kirjasarjan osat ja katsonut ne elokuvina??!?! Selkeästi saan niistä jotain sairasta tyydytystä...

Sain uusimman kirjanikin luettua  Isabel Abedin Lucian. Siis minähän en voi jättää lukematta kirjaa jonka nimi on Lucian, vaikka nuorten kirja onkin. Nimi vain vietteli minut (samoin musta kansi jossa on vain yksi valkoinen höyhen). Kerrankin olisi pitänyt hieman analysoida kantta ennen ostopäätöstä. Musta kansi valkoisella höyhenellä ei voi tarkoittaa muuta kuin aivotonta löpinää johon liittyy enkeli. Kun vampyyriä ei enää ketaa käyttää luodakseen salaperäisen maailman, niin seuraavaksi otetaan enkelit käyttöön. No ehkä olin vain liian vanha kun kirja ei iskenyt sitten yhtään. Vikahan ei voi olla siinä, että kirja oli oikeasti todella kökkö... Eihän?!?!?!

keskiviikko 11. tammikuuta 2012

Sairaan höpinöitä.

Tässä sitä ollaan ja flunssaa pukkaa. Juuri kerkesin kovasti hoitaville tahoille kehuskella kuinka olenkaan perusterve, vaikka kroppa muutenkin onkin täysin remonttivalmis. Mutta mukavintahan tässä on se, ettei ole mikään KUNNON flunssa vaan sellaista inhottavaa pientä oireilua. Valitettavasti vain se saa meikäläisen jo melkein sänkypotilaaksi. Sehän tässä pahinta on, että tuollainen pieni oireilu yleensä sitten kestää paljon pidempään kuin flunssa joka iskee korkealta ja kovaa ja on kolmessa päivässä ohi. Mutta näillä eväillä taas eteenpäin.

Tilasin eilen viimeisillä rahoillani (jotka onneksi sain edellisen hartsinuken myynnistä) uuden uutukaisen nuken Dollzonelta. Neitokainen on niin uusi, ettei löydy edes googlella vielä omistaja kuvia. Tilasin nuken nimittäin muutama päivä julkaisun jälkeen. Tyttönen on siis Dollzonen Elsa. Kasvot suht tavalliset, mutta ihastuinkin enemmän uudenlaiseen hieman muodokkaampaan kroppaan. Ja jostain syystä nuo Dollzonen nuket iskevät minuun aika kovaa. Tämä tulee olemaan nyt kolmas samasta paikasta :P

Yhtenä päivänä tässä mietin, että vaikuttaakohan tämä sairauteni tähän lelu/nukke harrastukseeni? Kun en hirveästi pääse kotoa ulos ja kaveritkin jääneet vähän unholaan (omasta syystä ja ihan vain kavereiden työajoista ja perheistä johtuen) niin pakkohan sitä on jotain tehdä. Ja minä keräilen sitten ilmeisesti leluja :D Hartsinukeissa viehättää eniten se, että saan tehdä niille vaatteita ihan omin pikkukätösin. Joten vaikka kuinka maha kremppaa niin ommella voi vaikka vessassa jos siltä tuntuu. Eikä tarvitse mennä mihinkään tai muutenkaan suunitella sen kummoisemmin. Sen kun ottaa kangasta ja alkaa leikellä ja ommella.

Ja tähän on pakko laittaa kuva Usvasta jolla on ompelemani mekko päällä :)

maanantai 9. tammikuuta 2012

Tervetuloa!

Ensimmäinen postaukseni uuteen blogiini! Aloitan aivan alusta tämän blogin kanssa ja edellinen blogini saa jäädä jonnekin bittiavaruuteen. Olen jo vuoden verran kirjoittanut elämästäni nettiin lähinnä vain oman itseni vuoksi. Asioiden purkaminen on helpompaa kun kaiken voi kirjoittaa ylös ja ruotia ihan kaiken kansan näkyvillä. Tosin pysyttelen nimettömänä blogini takana sillä teksi sisältää varsin henkilökohtaisia asioita.

Yksi tavoitteistani on luoda jonkinlaista vertaistukea ihmisille jotka sairastavat samaa tautia kuin minä. Meitä on suomessa monta ja jokaisella on oma tarinansa. Meidät erottaa toisistamme kuitenkin se, että kyseinen sairaus voi olla joillain nukkumatilassa vuosiakausia, eikä heidän koskaan tarvitse sairastella sen kummemmin. Toiset taas ovat niinkin onnekkaita, että sairaus vaikuttaa aivan kaikkeen elämässä. Itse kuulun valitettavasti tähän toiseen kategoriaan. Sairauteni takia olen tällä hetkellä kuntotustuella joka tulee tulevaisuudessa varmaankin jatkumaan sairaseläkkeenä.

Ja nyt kaikille asiasta kiinnostuneille, sairastan siis tulehduksellista suolistosairautta nimeltä Colitis Ulcerosa (paksunsuolen haavainen tulehdus). Olen käynyt ainakin kymmenen kertaa erinäisissä leikkauksissa sairauteni takia enkä enää omista paksusuolta ollenkaan. Tällä hetkellä elän siis vain ohutsuolen turvin joka sekin on valitettavasti onnistunut tulehtumaan osittain. Voinkin siis sanoa, että pierut, kakka, ripuli sun muut eritteet ovat olennainen osa elämääni ihan joka päivä.
Mutta blogini ei toki ole vain sairauteni vatvomista vaan myös suhteellisen normaalia nuoren naisen elämää hieman erilaisella tavalla.
Joten tervetuloa :)