Miten sitä onkin taas niin masentunut ja kyllästynyt tähän elämään... Edes uuden hartsinuken saapuminen ei paljoa innosta. Jotenkin sellainen fiilis kuin olisi burn-out, mutta mistä?!?!? Enhän käy edes töissä. Jotain positiivista kuitenkin, syömishäiriöryhmä alkaa helmikuussa! Sitä odotan innolla. Haastattelussakin käyty ja minut valittu ryhmään. Toivoin tosiaan, että ryhmästä olisi jotain apua ja varmasti onkin.
Olen muuten kaamea ihminen, en äänestänyt vaaleissa ensimmäisellä kierroksella. Jostain syystä meni koko homma minulta ja mieheltä ihan täysin ohi. Enkä osaa edes päättää kumpaa äänestään Niinistöä vai Haavistoa, kummassakin on puolensa. Piti kirjoittaa tähäkin jotain syvää analyysiä, mutta oikeastaan minulle on aika sama kummasta tulee presidentti. Varmasti kumpikin hoitaisi homman ihan hyvin.
Tänään ensimmäistä kertaa psykologin kanssa jutellessa tuli sellainen olo, että kyllähän tästä touhusta jotain tuleekin. Sen jälkeen kun psykiatrinen sairaanhoitajani vaihtui psykologiksi olen vain kihissyt itsekseni kuinka ammattitaidoton psykiologini on psykiatriseen sairaanhoitajaan verrattuna. Mutta nyt on sekin homma alkanu sujua ensimmäisen kerran. Hyvä tästä vielä tulee :D
Nyt vielä kun koira alkaisi syödä ja saisin vihdoin viimein Varmalta kuulla kuntoutustukipäätöksestä (yli kuukauden jo odotellut) niin alkaisi vähän elämä voittaa. Ilman rahaa on erittäin paskamaista ja ahdistavaa olla. Tosin sekin on ahdistavaa, että suunittelen mitä kaikkea kivaa ostan sitten kun saan rahaa... Kunnes muistan, että rahaa tulee sen verran, että juuri ja juuri saa vuokran ja laskut maksettua ja sitten pari sataa euroa kuussa ruokaan (hyvällä tuurilla). Eli aikamoinen hyppäys entiseen. Voi miksi miksi en silloin säästänyt rahojani vaan pistin kaiken menemään saman tien kun se tuli. Tyhjästä on paha nyhjäistä prkl.
Ulkomaillekin tässä haaveilen pääseväni, vaikka aika heikolta näyttää. Miehellä olisi kyllä rahaa, mutta meikäläisellä taas ei. Eikä ole tietysti kiva, että mieheke joutuu koko ajan maksamaan sekä oman matkansa, että minun matkani. Olisin halunnut lähteä viettämään myös kolmekymppisiäni ulkomaille, mutta siinä tuli vastaan raha, sekä perheen kovat vaatimukset. Noh, aina ei voi saada mitä haluaa. Pitäisi muistaa olla tyytyväinen siihen, että on vielä hengissä, kipuja ei ole niin paljon kuin ennen ja on katto päänpäällä, ihania ystäviä ja rakastava mies. Sekin on jo paljon. Kunhan sen aina jaksaisi muistaa :)
Minkälainen voi olla ihminen joka elää elämäänsä sairauden varjossa, kuvittelee olevansa prinsessa ja rakastaa kaikkea vaaleanpunaista? Lue eteenpäin niin tiedät. Blogi sisältää paikoin myös herkimmille lukijoille soveltumatonta tekstiä sekä sairauskuvauksia. Huumorilla, kivulla ja surulla höystettyä tosielämän tragikomiikkaa.
Sivut
Tunnisteet
elokuvia
eläke
Haasteet
hauskoja
Hauvelsson
Höpinää
Itsetehtyä
joulu
juhlia
kauneuden hoito
Ketutus
kilpikonna
Kirjeistä
kivaa
kritiikkiä
Laihdutus
leikkauksia
leluja
lemmikit
lihavuus
liikunta
lukemisia
masennus
Matkustaminen
muoti
musiikista
nukkeja
Outouksia
paikkoja
Ravintolat
reseptejä
Runoutta
ruokia
sairastelua
surkeuksia
syömishäiriö
tapahtumia
tunnustus
tärkeää
ulkomailla
vaatteet
valokuvaus
yhteiskunta
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Nyt tulee maailman kulunein klisee! Ehkä tuntojen ja asioiden pitää ensin mennä vähän huonompaan suuntaan ennenkuin ne kääntyvät hyväksi? :D Kannattaa viljellä kaikenlaisissa karikoissa itselleen tällaisia sanontoja ja mantroja jotka tekee olon helpommaksi :D
VastaaPoistaToivottavasti homma alkaa skulaamaan skypologin kanssa ja syömishäiriöryhmä olisi mieluinen!
En voi olla ihailematta noita kauniita nukkeja! Hei, välillä tosiaan pitää kyntää pohjamutia. Ja raha ei tuo onnea, se löytyy jostain muualta. Ehkä eri ihmisiltä sitten vaan eri asioista. Tsemppiä sinulle ja oikein hyvää kevättalvea!!
VastaaPoistaNo nyt on jo pohjamutia ryömitty pidemmän aikaa, saisi se aurinko jo jossain vaiheessa tännekin risukasaan paistaa :D Mutta kiitos teille molemmille, eiköhän tämä iloksi jossain vaiheessa taas muutu.
VastaaPoista