Uusi vuosi tekee tuloaan ja olenkin miettinyt mitä kaikkea sitä on tullut tehtyä vuonna 2013... Noh suoraan sanottuna ei mitään :D Polut kulkee samoja ratoja kuin viime vuonna, ja sitä edellisenä, joskin nyt tämä vuosi on mennyt ahdistuksen ja stressin vallassa kun ei tiedä mistä sitä toimeentuloa tulee saamaan, ja paljonko sitä saa ja mitä kaikkea muutoksia joutuu toimeentulon vuoksi tekemään.
Katsaus vuodelle 2014 ei ole kovin tätä vuotta kummoisempi ainakaan positiivisessa mielessä. Jos saan kuntoutustuen (mitä suuresti epäilen) niin jatkan vuoden verran samoilla linjoilla kuin nyt. Jos taas kuntoutustuki evätään joudumme avomiehen kanssa muuuttamaan todennäköisesti erillemme, jotta rahavarat riittävät elämiseen. Toinen vaihtoehto on etsiä meille kahdelle huomattavasti pienempi asunto mutta en ole ihan varma, kumpi vaihtoehdoista olisi loppupeleissä paskempi. Yhteisessä asunnossa olisin koko ajan "vieraana" koska avomies maksaisi vuokramme. Hän joutuisi myös maksamaan usein minun menojani mikä on aina ahdistavaa. Jos taas muuttaisin omilleni, saisin asumistukea, jolloin voisin maksaa itse vuokrani, mutta rahat eivät mitenkään riittäisi elämiseen työttömyystuella (muuten ehkä, mutta sillä ei paljoa opintolainoja sun muita maksella). Eli valittavana on kahdesta hyvin paskasta vaihtoehdosta se vähiten paska... Yksin muuttamisessa olisi se, että minun pitäisi jättää opintolaina jne. maksamatta ja menettäisin luottotietoni hamaan tulevaisuuteen asti. En voisi siis koskaan enää esim. muuttaa koska luottotiedottomana on melkoinen homma yrittää saada itselleen asuntoa.
Joudun myös tinkimään vielä enemmän menemisistäni ja niistä pienistä harrastuksista mitä tässä on ollut. Tämä tarkoittaa myös sitä, että sosiaaliset kontaktit jäävät minimiin koska minulla ei ole varaa matkustaa edes viereiselle paikkakunnalle muista paikkakunnista puhumattakaan. Ja ei se 8€ seudusta edestakaisin ei ole iso summa, mutta sillä saa kuitenkin jo parin päivän ruoat ja miehen lompakkolla ei voi koko aikaa olla. Alkaa siis vielä suurempi penninvenytyskuuri jos/kun jään työttömyystuelle.
En edes tajua miksi minulle on tullut niin suurena yllätyksenä se, että tosiaan sairastuminen voi suistaa elämän hyviltä ja menestyksekkäiltä poluilta aivan sinne pimeimpiin syövereihin. En koskaan kuvitellut olevani köyhä ja kumppanistani täysin riippuvainen ihminen. Luulin, että jättäisin ne ajat lapsuuteen. Mutta toisin kävi, eikä auttanut edes opiskelut.
Suurimpana ongelmana tässä on varmaan mielessä se, että voiko parisuhde kestää moista? Mieheni toki ansaitsee enemmän kuin minä, muttei kuitenkaan keskivertoa enempää. Eri asia olisi, jos mies tienaisi vaikka 3000 -> kuukaudessa, mutta näillä tienesteillä ei hirveästi kahta elätetä. Tai elätetään, mutta en halua syöstä miestäni samaan köyhyyskuiluun missä itsekin olen, koska sitä parisuhde ei ainakaan kestä. Eikä minusta ole avokumppanin velvollisuus elättää toista. Sellainen suhde ei vain voisi toimia vähävaraisilla.
Naimisiinkin olisi ihana päästä joskus elämässä. Mutta kosintaa ei ole kuulunut, eikä tule kuulumaankaan. Joskin se on ihan hyvä asia, koska naimisiin emme ainakaan voi mennä. Silloin minä en saisi nimittäin mitään tukia (tiesittekö, että työttömyystukea ei saa tai saa normaalia vähemmän jos on naimisissa ja mies tienaa sen verran, ettei sosiaalituelle ole tarvetta!? Minä en tiennyt, onneksi otin selvää).
No mutta, tässä nyt ajatuksia tämän vuoden puolella, toivotaan kuitenkin, että ensi vuosi sujuisi paremmin ja olisi vähän iloisempi mieli. Tuntuu, että tämä vuosi on mennyt niin masennuksen kourissa, että itseäkin yököttää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti