lauantai 31. tammikuuta 2015

Yksinäisyys


Olen tässä viime aikoina miettinyt paljon yksinäisyyttä ja sen vaikutusta ihmiseen. Olen yksinäinen, hyvin hyvin yksinäinen. En ole varmaan koskaan tuntenut oloani näin yksinäiseksi, tosin en ole koskaan ollutkaan varsinaisesti yksin. Toki minulla on avomies joka pitää viikonloppuisin jonkin verran seuraa, mutta raskaan työpäivän jälkeen hänkin haluaa mieluusti olla itsekseen ja pelata tietokonepelejä tms. Minkä kyllä ymmärrän hyvin. Mutta kun on koko viikon yksin, niin sitä kaipaisi seuraa, edes silloin viikonloppuisin.

Vuosien varrella olen aina ollut sosiaalinen ja minulla on ollut iso kaveriporukka. Mutta vanhemmiten kaverit katoavat tai alkavat elämään omaa elämäänsä ja viihtyvät paremmin kotona perheen parissa kuin kaverin luona nyhjäämässä :D Ja tietysti sekin on vähentänyt kavereita, että en sairauteni takia pääse liikkumaan paljoa, en pääse mökkiretkille, enkä tällä hetkellä paljoa kauppaa pidemmäs. Toki ne parhaimmat ystävät jotka jaksavat roikkua menossa mukana tulevat välillä käymään täällä mikä onkin aivan ihanaa. Mutta ihmiselle, joka on tottunut hengaamaan jonkun kanssa joka päivä, käy seuranpuute pahaksi kun näkee ystäviä pari kertaa kuukaudessa.

Yksitellen kaverit jäävät elämästä pois, joko perheen perustamisen takia tai sitten eivät vain jaksa hengailla sairaan ihmisen kanssa (molemmat ihan ymmärrettäviä). Muutenkin, ei ole ystävien tehtävä toimia jonkinlaisina yksinäisyyden poistajina tai auttajina tms.  Jos olisin töissä, en varmaan edes valittaisi yksinäisyydestä. Silloin saisi sitä sosiaalista kontaktia töissä joka päivä ja se ystävien tapaaminen pari kertaa viikossa olisi ihan tarpeeksi. Mutta kun makoilee vain täällä kotona itsekseen miettimässä elämän syntyjä syviä, niin sitä huomaa pikkuhiljaa tulevansa mökkihöperöksi. Samoin sellainen sosiaalinen osaaminen alkaa kuolla... En ole koskaan pelännyt sosiaalisia tilanteita, olen ihan mielelläni mennyt vaikka bileisiin joissa tunnen vain pari ihmistä (kunhan jonkun edes tunnen) mutta nyt ei tulisi mieleenkään. Kaikki lähteminen sosiaalisiin tapahtumiin on todella vaikeaa, etenkin kun ei ole ketään kenen kanssa lähtisi. Onhan noita kaikenlaisia tukea antavia järjestöjä sun muita, mutta en osaa enää ystävystyä ihmisten kanssa. Menen jonnekin tapaamiseen/tapahtumaan ja istun vain itsekseni nurkassa. Jos joku tulee juttelemaan niin toki juttelen mielelläni takaisin. Mutta siihen se jää ja tyyppi lähtee ennemmin tai myöhemmin pois. Suhteiden luominen toisiin ihmisiin vaikeutuu vuosi vuodelta.

Toisekseen erinäisten mielenterveysjärjestöjen tapaamisista on tosi vaikea löytää itseni kaltaisia ihmisiä. Kenessäkään ei siis ole mitään vikaa, mutta en vain itse tunne millään tasolla kuuluvani joukkoon.  Millaiseen joukkoon sitten kuuluisin? Siitä ei ole aavistustakaan. Olen huomannut myös sen, että en kestä näitä "askarrellaan paskarrellaan" kaverin kanssa-ryhmiä. Ne ovat ihan kivoja jne. Ja niistä on varmasti monelle hyötyä mutta itseäni alkaa vain ahdistaa koska niissä ei ole mitään päämäärää. Tarvitsisin jonkinlaisen päämäärän, jotta tekeminen olisi miellyttävää. Opiskeleminen oli ihanaa, koska tiesin, että kun teen töitä niin saan ammatin... Työtä tein, jottain sain palkkaa ja sekin tuntui ihan hyvältä vaikkei nyt sinänsä mitään sen suurempaa haastetta antanutkaan. Mutta askartelu, vaikka kivaa onkin, ei anna minulle loppupeleissä mitään. Ja koska en osaa luoda ystävyyssuhteita niin en onnistu saamaan kavereitakaan, muuta kuin sellaisia hyvän päivän tuttuja.

Mutta niin, olen yksinäinen... Ehkä myös syrjäytynyt tässä vaiheessa ainakin. Kuulostaa niin oudolta kutsua itseään syrjäytyneeksi, mutta sitä minä taidan olla. Riippuu tietysti sitä miten asiaa katsoo, mutta jos nyt oman ammattini kautta asiaa katson, niin kyllä, olen syrjäytynyt. Mikä tähän sitten auttaisi? Jaa-a... Opiskelu? Työn tekeminen, josta saisi jotain haastetta ja löytäisi opiskelu/ työkavereita.  No ne taitavat kuulua sinne menneeseen aikaan, joten pitäisi keksiä elämälleen jokin muu päämärä/merkitys. Mikä se sitten voisi olla? Noh, jos sen tietäisin en olisi syrjäytynyt :D

10 kommenttia:

  1. Niin kuin oon jo aikaisemmin sanonut, niin mulle voi laittaa viestiä jos kaipaa seuraa. :-) Tulen mielelläni käymään jos en ole reuman takia kuolemanväsynyt. Mä oon ollu taas joulusta saakka tosi väsynyt ja kaikki paikat kokoajan kipeenä, niin en ole sen takia ehdotellut tapaamista, vaikka monesti ois mieli tehnytkin sun seuraa. :-) Oon edelleen sairaslomalla, joten aikaahan mulla kyllä on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 Miten sitä aikaakin tuntuu aina olevan ihan liian vähän tai liian paljon. Mutta seura kelpaa aina :)

      Poista
  2. Niin se on että kun sairastuu, ei oikein kuulu enää mihinkään. Paljon on kaikenlaisia yhdistyksiä jotka järjestävät kaikenlaista tekemistä, mutta niidenkin päämäärä on vertaistuki ja siinäpä se. On varmasti vaikea elää elämää jossa ei ole päämäärää, kun on koko elämänsä elänyt elämää jossa on aina joku päämäärä. Ystävyys on tärkeää ja se pysyy, mutta yksinäisyyden tunnetta sekään ei poista. Tiedän tunteen, vaikken koskaan ole ollut mitenkään erityisen sosiaalinen. -Riiksu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo suomessa tuntuu ainoa kuntoutuksen muoto olevan tuo vertaistuki, mutta sekään ei aina ole niin hyvä tai kuntouttava asia. Ja niinhän se on, että vaikka niitä ystäviä onkin niin se ei estä olemasta yksinäinen jos ei kuitenkaan näe ihmisiä tai omaa sellaista omaa yhteisöä johon tuntee kuuluvansa.

      Poista
  3. Oletko harkinnut vapaaehtoistyötä? Jotain jossa voisit itse olla avuksi yhteisen päämäärän saavuttamiseksi sen sijaan, että menet itse autettavaksi. Esim. eläinsuojelua, jotain oman asuinalueen hyväksi tehtävää projektia, spr:n toimintaa, talkoo työtä jonkin tapahtuman järjestämiseksi jne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos kykenisin vapaaehtoistyöhön kykenisin palkkatyöhön ja silloin toki olisin miljoona kertaa mielummin töissä kuin kotona makaamassa.

      Poista
  4. Vastaukset
    1. Siinähän tuo, vähän on hiljaista ollut nyt blogilla, niin piti kertoa laajemminkin kuulumisia :)

      Poista
  5. Löysin juuri blogisi. Kiitos rehellisestä tekstistäsi.
    Olipa helppoa samaistua ajatuksiisi. Voimia tulevaan kevääseen. Toivottelee sairaslomalainen, joka myös yrittää löytää itselleen jotain mielekästä tekemistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienoa, että löysit blogini ja toivottelen sinulle myös voimia sairasloman kanssa. On aina rankkaa kun joutuu olemaan työelämästä pois pidempiä aikoja. Ja mitä pidempään on poissa, sitä vaikeampaa on tietysti aina palata...

      Poista