Tässä onkin ollut pitkään hiljaiseloa... En oikein tiedä miksi, ei kait vain ole ollut mitään sanottavaa. Avanneleikkaukseen on enää palttiarallaa 18 pv. joten ei ole enää kovin paljoa aikaa pyörtää päätöksensä. Mitä nyt tuskin kuitenkaan teen. Huomenna olen menossa avannehoitajalle ja olen jo valmiiksi ärsyyntynyt siitä, mitä hoitaja SAATTAA sanoa tai antaa typeriä neuvoja. Viime käynnistäni on vuosia ja tuolloin jäi ainakin suunilleen sellainen fiilis, että olisi tehnyt mieli kuristaa koko hoitaja. Toivottavasti hoitaja on vaihtunut tai saanut vähän paremmin sitä ammattitaitoa hankittua. Jep tiedän olevani hankala asiakas, vihainen, katkera ja surullinen ja kaikkea muuta mahdollista. Mutta avannehoitajan pitäisi minun mielestä pystyä ottamaan vastaan myös niitä negatiivisia tunteita. Ja tällä en nyt tarkoita mitään sellaista, että alkaisin huutaa, raivota tai kirota hoitajalle tms. En todellakaan. Vaan ihan vain sitä, että en halua, että negatiivisia tunteitani vähätellään tai niille naureskellaan jne. Noooh eiköhän se ihan hyvin mene. Ja pitkän pohdinnan tuloksena pyysin avokin mukaani vaikka olisin ehkä kuitenkin halunnut ottaa parhaan kaverini mukaani. Mutta ehkä ihan hyvä ottaa mukaan se ihminen, joka joutuu sitten elämään sitä avannearkea kanssani ihan joka päivä.
Laihtumista ei ole tapahtunut yhtään. Olen itseasiassa lihonnut pari kiloa yrittäessäni olla syömättä ja herkuttelematta, jotta olisin laihtunut leikkaukseen mennessä. Ehkä sitten saan taas painoa vähän tippumaan sairaalassa ollessa sekä sieltä kotiin palatessa. Yritän pitää syömiset ja annokset suht. samoina kuin mitä sairaalassakin, joskin siellä näen kyllä aina nälkää :D Olisin varmasti teininä kuollut sairaalan ruoilla, ellei äiti ja sisko olisi raahanneet sinne pizzaa, hampurilaisia, sipsejä, suklaata jne. Silti aina laihduin. Katsotaan miten nyt käy. Toivottavasti ihmiset eivät tuo kauheasti herkkuja kun tulevat katsomaan... Jos kukaan nyt edes tulee katsomaan :D
Sain vihdoin kerrottua leikkauksesta myös perheelleni... Siskolleni itseasiassa, joka soitti heti äidille ja kertoi myös hänelle. Nyt on sitten sekin ovi avattu. Kukaan ei oikein sanonut juuta taikka jaata. Mutta mitäpä tähän nyt sanoa voikaan. Kaikki vain toki toivovat, että edes vähän elämänlaatu paranisi. Ahtauma kivuista ainakin luulisin pääseväni eroon. Mutta nyt vain sitten odottelemaan sitä leikkausta. Ei sen kummoisempaa.
Sainpa tietää senkin pari päivää sitten, että isäni jäi turkissa auton alle. Käsi meni sijoiltaan ja kallo murtui. Mutta mitä ilmeisemmin hän voi suhteellisen hyvin tällä hetkellä. Ei ole vielä tietoa koska hän pääsee kotiin, koska kallon murtumisen vuoksi lääkärit eivät uskalla kovin nopeasti pistää herraa lentokoneeseen. Mikä on tietysti ihan fiksua. Toivottavasti iskä pääsee nyt kotiin mahdollisimman nopeasti, hengissä ja terveenä.
Sellaista tänne, eli ei kummoista :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti