Henkisen paskan heittoa.

Tänään olin taas pitkästä aikaa Leikkiksessä,  jossa siis yleensä oleskelen ja touhuilen arkisin. En ole nyt käynyt ollenkaan pariin viikkoon koska jaksaminen, sekä henkinen, että fyysinen, on täysin lopussa. Se ei ala kauhean aikaisin, mutta koska aamupäivät on minulle kaikista vaikeinta aikaa, on sinne lähteminen aina työn ja tuskan takana. Tänään sitten sovittiin ohjaajien kanssa, että menen sinne kolmena päivänä viikossa ja kahdentoista maissa, ettei tarvitse stressata sitä aamun vessaravausta, etenkin jos ei ole yöllä saanut yhtään nukuttua. Jäi jotenkin muutenkin tosi hyvä fiilis koko tapaamisesta. Jotenkin pelkäsin, että sieltä alkaa ensimmäisenä, että "miksi et ole tullut tänne, ja aiotko edes tullakaan, jos et niin sitten pitää ilmoittaa ettei enää tule" jne. Mutta tosiaan mitään tuohon liittyvää ei tullut ollenkaan puheeksi. Ohjaajat jotenkin tosi hyvin tajusi tilanteeni ja oli tosi myötätuntoisia. Sanoivat myös nätisti, että sen huomaa kyllä, että olen poissa ja että moni minua siellä ikävöi, myös he. Tuli tosi kiva fiilis, oikeasti jossain joku minuakin odottaa :D

Sanoivat myös siitä, että on tosi hyvä kun siellä käyn, koska moni siellä on niin kietoutunut omaan itseensä, että silloin on hyvä oppia empatiaa toisia ihmisiä kohtaan ja nähdä, että jollain menee tosi huonosti ja silti sitä jotenkin aina pärjää. Vähän, että saa uutta perspektiiviä siihen omaankin olemiseen. Minulle tuli tosi sellainen olo, että minut halutaan sinne oikeasti, ja hyväksytään tämä vamma osana minua (toisaalta pakkohan se on hyväksyä kun ei siitä eroonkaan pääse XD).

Tuli myös puhetta siitä avanteesta. Oli koko ajan itku kurkussa kun siitä puhuttiin. Sekin oli vaihteeksi ihanaa, että ohjaajat molemmat tosiaan olivat sitä mieltä, että kyllä se avanne on tosi iso ja paska juttu, ettei tarvitse tuntea vaan kiitollisuutta siitä, että jotain tälle tilanteelle voi edes tehdä.  kyllä monet sen kanssa oppii elämään ja avanteen kanssa elämä on melkein samanlaista kuin normaalistikin. Mutta kun se ei vain mene ihan noin helposti. Jotenkin helpottavaa kuulla, että saan olla surullinen, vihainen ja vittuuntunut  tilanteeseeni, eikä aina tarvitse vaan sanoa hymyssä suin, että kyllä jollain menee varmasti huonomminkin kuin minulla. Varmasti meneekin, mutta se ei minun tilannettani helpota. Samalla tuli jotenkin sellainen tajuaminen itsellekin, että niin kyllä tämä sairaus vaikuttaa tosi paljon elämään ja psyykkeeseen.  Vaikka sitä yrittää olla ajattelematta ja yrittää ottaa päivän kerrallaan jne. Mutta onhan se helvetin rankkaa. Elämäni on muutenkin heittänyt ihan häränpyllyä muutaman vuoden sisään ja tunnen olevani ihan eri ihminen kuin se joka ennen olin. Tahtoisin niin takaisin siihen entiseen, mutta sinne en tule pääsemään, tuskin koskaan. Pakko siis yrittää löytää jotain sellaista mistä voin nauttia juuri nyt, jotain mielekkyyttä päiviin.

Tajusin myös sen, että ilman läheisiä ystäviäni, jotka on seisoneet rinnallani koko tämän paskan ajan (tiedätte kyllä ketä olette ;)),en olisi nyt tässä. Minua tuskin olisi enää. Suurin ilon aihe minulle kuitenkin on (miehen ja koiran lisäksi) ystävät jotka tuo sellaista normaalin tuulahdusta tähän elämääni. Ystävät antavat minun olla sellainen kuin olen, sairauksineni ja vammoinen mutta eivät kuitenkaan ole suureen ääneen surkuttelemaassa, että "voi voi, on se varmasti kauheaa, voi raukkaa buhuu". Tottakai sellaista lohduttelua ja empatiaakin kaipaa, mutta eniten ihan vain sitä, että saa olla "normaalisti" ystävien kanssa ja puhua tyhmistä asioista :D

Tästä tuli nyt tällainen ihmeen "I will survive" hömpötys, mutta pakko kait sitä on joskus sellaistakin scheissea jauhaa :P

Kiitos teille, että olette olemassa etenkin Morre ja Haihattelija <3