Graah ensi viikolla olisi aika kirurgille juttelemaan avanteesta tai Kockin rakosta... Ahdistaa ihan älyttömästi enkä tiedä pystynkö edes puhumaan mitään koko aikana jos menen lukkoon (menen usein lukkoon kun ahdistun tarpeeksi). Veikkaan, että homma menee siihen, että istun hiljaa, itken ja kuuntelen ja jälkikäteen mietin, että mitähän siellä tulikaan sanottua tai tehtyä... Pyysin ystävää mukaani tapaamiseen mutta hän ei valitettavasti pääse mukaani. En haluaisi mennä sinne yksin koska tulen varmasti tarvitsemaan tukea sekä lääkärillä ollessani, että sieltä poistuessani.
Mietin, josko ottaisin yhteyttä siskooni, mutta hän on päivät töissä joten se tuskin tulee onnistumaan. Toinen läheinen ystäväni taas asuu sen verran kaukana, että vaikka hänellä ei olisi töitä ei hänen ole mitään järkeä lähteä mukaani. Äitiä en voi pyytää, sillä hän on vielä hermoheikompi kuin minä ja hänellä on vielä negatiivisempi kuva avanteesta kuin minulla. Homma menisi siihen, että äiti itkisi ja raivoaisi kirurgille ja minä yrittäisin tyynnytellä. Tällaisissa tilanteissa sitä toivoisi, että olisi enemmän sisaruksia tai ystäviä. Avokkia en halua mukaan, koska en halua, että hän tajuaa miten vaikea asia avanne minulle on. Yritän pitää hänet hieman pimennossa koko hommasta, jotta hän voi tehdä itse omat päätöksensä avanteesta ilman, että minun asenteeni on vaikuttamassa siihen millään tavalla. Toivon niin, että olisin vielä edellisen psykiatrisen sairaanhoitajan hoidossa, sillä hän olisi varmasti lähtenyt mukaani, ja mikäs sen parempaa kuin oma psyk. hoitaja tapaamisessa mukana... Eikö olisi ihan fiksuakin tällaisissa tilanteissa, että mukana olisi muitakin hoitooni osallistuvia keskustelemassa tulevaisuudesta ja siitä, miten asiaa voitaisiin minun näkökulmastani edes vähän helpottaa...
Mutta elämme jännittäviä aikoja... Olen kait sitten jo melkein päätynyt sen avanteen ottamiseen. Joskin yritän vielä ostaa itselleni aikaa sillä, että en halua joutua heti leikkausjonoon vaan haluan ensin saada laihdutettua vielä n. 10kg. Saa ehkä sen avanteenkin sopimaan paremmin tuohon vatsalle. Onneksi tuli 2009 mentyä siihen vatsankiristysleikkaukseen niin on aika tasainen ja litteä vatsa, ei tarvitse pelätä makkaroita tms (paitsi istuessa). En tiedä kuinka paljon aikaa tuolle laihdutukselle haluan, ja onnistuuko se edes, mutta ainakin saan vähän lisäaikaa.
Avannehoitajallekin pitäisi mennä, mutta sinnekään en yksin tahtoisi. Avokin kanssa olen jo puhunut, että hän tulisi mukaan mutta taidan pyytää, ettei hän kuitenkaan tulisi mukaan, ainakaan ensimmäisellä tapaamisella. Se kun taitaa mennä lähinnä katkeraan raivoamiseen, itkemiseen jne. Enkä halua, että hän on näkemässä ja kuulemassa moista. Sairanhoitopiireissä ei osata suhtautua negatiivisiin tunteisiin ollenkaan, joten siksi olisi hyvä, että paikalla olisi joku "tukihenkilö" koska sairaalasta sitä tukea ei saa.
No joka tapauksessa, pitäisi hankkia enemmän läheisiä ihmisiä vaikka minulla ei tosiaan ole valittamista niistä ystävistä jotka lähelläni nytkään ovat :) Ilman kavereita en olisi jaksanut senkään vertaa mitä olen tähän asti jaksanut.
Älä missään nimessä pidä puolisoasi pimennossa. Helpottaa hänen suhtaumistaan ja sopeutumista asiaan. Puolisona hän kuitenkin on se toiseksi eniten asian kanssa elävä ihminen. Ehkä kun hän näkisi miten sinä asian koet, hän ymmärtäisi tilanteen vielä paremmin. Minua ainakin helpotti asiaan suhtautumista. Olin alusta asti mieheni mukana, kun avanne ja j-pussi operaatioista keskusteltiin. Miehen kamppailu asian kanssa oli rankkaa seurattavaa ja suhtautumistani avanteeseen helpotti, kun tiesin ja näin samat asiat kuin hänkin. Alku shokin jälkeen pystyimme puhumaan ja miettimään asioita yhdessä. Rankkaahan se kaikki on ja vie aikansa.. Meillä oli kyllä todella hyvät ja mukavat avanne hoitajat. Ymmärsivät ihan täysin negatiiviset tunteetkin. Meillä kys hoitavana tahona.
VastaaPoistaJuu ei aikomuksena ole pitää avokkia pimennossa mutta en halua myöskään hänelle itkeä ja raivota avannetta ja kaikkia niitä asioita joita siinä inhoan tai pelkään. En siis halua omia kauhukuviani maalailla miehelle vaan kertoa avanteesta mahdollisimman objektiivisesti ja niin, ettei siinä ole mukana tunnetta. Jos mies tietäisi, miten kauhuissani avanteesta olen niin hän olisi myös kauhuissaan ja pitäisi avannetta ehkä jopa kamalampana asiana kuin mitä se on, koska hän ottaisi mallia minusta. Joten puhun kyllä avanteesta, mutta pidän tunteeni poissa pelistä. Aion ottaa miehekkeen myös mukaani avannehoitajalle, mutta ehkä vasta sitten kun olen ensin itse päässyt edes jotenkuten sinuiksi asian kanssa...
VastaaPoistaItse muistan viimeksi kun asioin avannehoitajan kanssa, niin hän selkeästi ahdistui ja jopa suuttui kun en oikein ymmärtänyt, että miten se avanne nyt onkaan niin hieno juttua ja miten seksin harrastaminenkin onnistuu ihan hyvin kun laittaa vaikka jonkin "seksivaatteen" päälle. Toki hoitajia on erilaisia, ja viime käynnistäni on varmaan 6-7 vuotta joten paljon on voinut muuttuakin. Mutta itse koin tuolloin, että mitään pahaa ei saisi sanoa, koska hoitaja ei pysty ottamaan sitä vastaan.
Sekin näissä avannejutuissa on, että olisi kiva purkaa tunteitaan enemmänkin, mutta kavereille ei viitsi olla koko aikaa kaatamassa omia taakkojaan. Mutta missään ei ole vielä tullut vastaan instanssia, josta voisi jotain henkistä apua tilanteeseen saada. Joten aika paljon joutuu työskentelemään ajatustensa kanssa ihan itsekseen. Mikä ei aina ole hyvä juttu.
Aivan, hyvä ajatus sinulla tuo omien tunteiden läpikäyminen. Ymmärsin, että sinulla pahasti ongelmaa ollut avanteen kanssa edellisellä kerralla. Kyllähän se puolisoon heijastuu, jos toinen ihan kauhuissaan on ja vaikuttaa asiaan suhtautumiseen. Meillä mies koki henkisen tuen saamisen äärettömän vaikeaksi. Ihmisen jolla ei ole jotain kokemusta avanteesta, on tosi vaikea ymmärtää mitä toinen kokee, tuntee tai ajattelee. Yritimme itsekin silloin 3 vuotta sitten puhua asioista ystäville, mutta herkästi tuli lause: eikö pääasia ole se että paranet, mutäs nyt pienestä pussista! Ei se nyt ihan niin ole! Ja sitten tunteiden purkaminen ystävillekin on turhauttavaa, tuntuu että puhuu vaan samaa asiaa uudelleen ja uudelleen. Toki ystävät yrittivät kuunnella ja tukea muestäni, mutta toisaalta ulkopuolinen ihminen osaisi objektiivisemmin asiaa katsoa ja käsitellä,kun tunteet eivät ole vahvasti mukana.
VastaaPoistaAvanne hoitajista vielä, meille kanssa puhuivat seksihepeneistä ja pussin kuulemma voi vaikka peittää jos se häiritsee. Kyllä siinä spontaanius häviää, jos ensin puetaan ja peitellään ja suunnitellaan.meidät ohjasivat seksuaali terapeutille, mutta emme kokeneet siitä suurta apua olleen. Meni yllättävän kauan ennen kuin se puoli pari suhteesta alkoi olla normaalia. Mutta loppu hyvin kaikki hyvin. Nyt vain elellään eteenpäin ja aina välillä mietitään miten paljon mukavampaa olisi ,jos ei avannetta olisi. Uimahalli käynnit ja saunaillat ovat jääneet aika vähiin. Jaksamisia sinulle tämän asian kanssa ja toivon, että jaksat tunteesi setviä. Samaa toivon miehellesi. Tämä sinun blogisi on hyvä ja varmaan moni jakaa sinun tunteesi tälläkin hetkellä. Myötäelän kyllä "taisteluasi" 8 )
Mun mielestä kaikilla kroonista sairautta sairastavilla pitäis olla myös jonkilainen terapiaa vastaava hoitokontakti, jolle sais purkaa sairaudesta johtuvia paskoja tuntemuksia. Kaipaisin itsekin sellaista. Reumapolillakin lääkärit ja hoitsut keskittyy vaan sairauden fyysisiin ongelmiin, vaikka sairaus on henkisestikin välillä tosi raskasta.
VastaaPoistaJoo kovasti odotetaan, että ihminen on työssäkäyvä ja hyödyksi, mutta siihenkään ei annetaan loppupeleissä mitään apuja. Itse pitäisi pärjätä, mutta valitettavasti jotkin asiat maailmassa on vain liian isoja, että pärjäisi täysin yksin ilman tukea. Onhan niitä kaikenmoisia sopeutumisvalmennuskursseja, mutta kuka oikeasti sairas jaksaa hillua kaksi viikkoa jossain kurssilla poissa kotoa. Ja minullekin tuon suolijärjestön sihteeri kerran laittoi tosi töykeän viestin kun kysyin, että onko järkeä lähteä sopeutumivalmennuskurssille jos on oikeasti sairas (nehän on TARKOITETTU sairaille ihmisille?!?!?). Hän vastasi vain, että jos on niin sairas, että pitää moista kysyä niin ei sinne kannata mennä... Öh no aijaa, anteeksi, että kysyin...
Poista