Noh otsikosta voikin päätellä jo mistä aiheesta tällä kertaa kirjoitan. Eli nyt olisi taas se aika, kun avokki kokee, että suhteemme ei ole sellainen mitä hän toivoisi sen olevan ja tiemme taitavat nyt erota sitten lopullisesti. Emme ole vielä käyneet ns. loppukeskustelua, mutta en ainakaan usko, että itse jaksan enää alkaa taistelemaan suhteemme puolesta sen kummoisemmin. Ja ei siksi, ettenkö rakastaisi miestäni, vaan siksi, että hänelle näin on parempi. Jos toista rakastaa hänen antaa mennä, eikös se niin mene?
Onhan se suhde näin sairaan ja moniongelmaisen ihmisen kanssa aika vaikeaa ja haastavaa. Enkä ole yhtään yllättynyt asiasta. Mitä ilmeisemmin suhteestamme on hiipunut se kipinä joka suhteessa täytyy olla jotta se on muutakin kuin vain kämppäkaveruutta. Ja pakko nyt sanoa suoraan, ilman mitään martyyrimäisyyksiä taikka itsensä alas laittamista, että en yhtään ihmettele. Kyllähän minä taidan enemmänkin olla jonkilainen omituinen spurgu kotona kuin nainen jota voisi himoita ja ajatella seksuaalisesti. Kun ei jaksa, niin ei vain jaksa. Mietin, miten mies on tähänkin asti jaksanut, peukun nostot siitä.
Älkää käsittäkö väärin, olen hemmetin vihainen ja surullinen tilanteesta. Omasta puolestani suhteessamme ei ollut mitään ongelmaa, paitsi tietysti tuo seksuaalinen puoli. Tosin sekään ei ollut ongelma minulle muutoin kuin sen kautta, että tiesin sen kalvavan avokkiani. minulle tämä "omituinen" järjestely sopi oikein hyvin. Mutta ei kait sitä jaksa tukea toista loputtomiin saamatta itse mitään.
Pahinta on se, että jään täysin yksin. Olen ollut niin onnellinen siitä, että minulla on joku jota rakastaa, joka huomaa jos vaikka kuolla kupsahdan veskiin (ei tarvitse mädäntyä siellä kahta viikkoa, ennenkuin joku ilmoittaa isännöitsijälle, että tuossa kämpässä haisee). Onj oku kenen viereen käpertyä nukkumaan kun on alkuyön viettänyt kouristusten kanssa vessassa paskoen verta. On vain joku ketä halata kun kaikki menee päin vittua. Joku joka sanoo, että kaikki on ok, olenhan minä tässä ja autan kyllä. En ole läheinen perheeni kanssa. Ystäviä minulla on (ihania ja rakkaita) mutta se ei ole sama asia kuin se oma rakas joka jakaa elämän kanssasi. Ja oikeasti, voi hyvinkin mennä kuukausikin etten ole perheeseeni missään yhteydessä. Kuukaudessa kerkeää sattua vaikka mitä.
Nyt jää nähtäväksi mitä seuraavaksi tapahtuu. Asunto pitäisi kait hankkia, mutta se ei nykymaailmassa olekaan ihan helppojuttu, etenkään kun en ole työelämässä. Avanne asiaakin olen tässä miettiny, että pitäisikö kuitenkin hankkia se avanne jotta pääsisi EHKÄ takaisin työelämään (tästähän ei ole varmuutta) ja saisin ainakin Minka-hauvan elätettyä. Toisaalta, masennus on sen verran paska sairaus, että se todennäköisesti vain pahentuisi tuosta avanteen laitosta ja olisin taas samassa lähtöpisteessä, tällä kertaa vain avanteen kanssa. Mieshän sanoi, että haluaa olla koiran elämässä mukana ja auttaa kuluissa sun muissa kuten tähänkin asti... Jotenkin en vain jaksa uskoa. On niin helppoa kuitenkin unohtaa, etenkin siinä vaiheessa kun jossain kohtaa tulee se uusi nainen sitten kuvioihin (hänelle siis, ei minulle).
Mutta saa nyt nähdä miten tässä taas käy. Jos nyt sen asunnon edes saisi nopsaan jostakin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti