Kuka rumaa rakastaisi, ellei ruma itse?

Miksi näytän edelleen niin lihavalta? Tiedän, että olen laihtunut jonkin verran mutta edelleen näytän suoraan sanottuna aika plösöltä. Miehen mukaan se johtuu siitä, etten ole käynyt salilla mutta en voi uskoa, että ainoa oikea tie hyvään kroppaan (joo en voi koskaan hyvää kroppaa saada, mutta nyt jotenkuten inhimillinen) on kuntosalikäynti... VIHAAN kuntosalia, se on kallista, tylsää ja en vain jaksa moista. Siitä ei myöskään ole mitään hyötyä ellei ota personal traineria, ja siitä lystistä vasta maksaa pitääkin, eli mahdotonta meikäläiselle. Täytyy olla jokin muukin keino.

Mutta jotain pitäisi tehdä. Kahvakuulailu, juokseminen, tanssiminen, kävely, lihastreeni jne. Eivät ole asiaa auttaneet. Tai voi olla, että ovat ja olisin vielä plösömpi jos en olisi liikkunut niin paljon. Kroppani on myös tosi epäsuhtainen, leveä lantiomakkara, mutta takamus on taas pienentynyt aika "kiitettävästi". Järkyttävät käsivarret (oikeasti käsivarteni ovat sen kokoiset, että voisivat olla 50 kiloa minua lihavamman naisen käsivarret). Vyötärö katoaa, joskin se nyt ei ole suurin ongelmani. Ah missä se hoikistunut paremman näköinen ja sopusuhtaisempi kroppa on? Näytin sopusuhtaisemmalta 30 kiloa sitten, lihavammalta, mutta sopusuhtaisemmalta ja jokseenkin timmimmältäkin. Tai ehkä olen vain hullu.

Koskakohan sitä voisi katsoa peiliin ja ajatella, että "jep, tuollainen olen ja se riittää minulle". Tarvitaanko siihen vielä -10kg? -20kg? -30kg? Vai vielä enemmän? Vai olenko minä vain niitä ihmisiä jotka tulevat vihaamaan itseään ja läskejään oli kroppa sitten millainen tahansa? Kaunista minusta ei koskaan tule saamaan, eikä varmasti kovin hoikkaakaan mutta jos nyt edes sellainen suhteellisen normaali, ihminen jotka kukaan ei jää tuijottamaan kadulla, ihminen jonka ei tarvitse katsoa maahan kulkiessaan, ettei tarvitse nähdä muiden ilmeitä ja katseita. Sellainen joka voi katsoa toisia silmiin ja luottaa siihen, ettei kukaan jää tuijottamaan takaisin, ainakaan pahalla.

Olen aina halunnut olla kaunis. Pienestä tytöstä asti. Aikuisena sen tajuaa, ettei kauneus ole sellaista mitä voi toivoa sitä joko on tai ei ole, ainakaan sellainen kauneus mitä itsessään näkee. Rumakin ihminen voi olla kaunis, jos uskoo olevansa kaunis. Mutta viehättäväkin ihminen voi olla ruma, jos uskoo sellainen olevansa. Mutta en minä ennen ollut tällainen. En minä ennen pelännyt katseita enkä koskaan tuntenut, että kaikki ihmiset tuijottavat minun rumuuttani. En tiedä tuijottivatko, mutta ei sillä ole väliä, tärkeintä on se mitä itse tunsin.

Tunnen olevani ruma, olen siis ruma. Shit.