maanantai 26. maaliskuuta 2012

Läskien sota. Missä minä olen?

Tänään olikin taas sellainen erittäin mukava päivä. Miten aina viikonloput ovatkin niitä vaikeimpia kun on kahdestaan vain avokin kanssa ja tulee mietittyä asioita ihan liikaa. Jos en olisi päässyt uimaan, en tiedä mitä olisin tehnyt päästäkseni ahdistuksesta eroon. Mutta sitten vain apinan raivolla eteenpäin. Sainpahan uitua kaksi kilometriä tunnissa, mikä on ihan hyvin jos ajatellaan, että ensimmäisen kerran pari kuukautta sitten kun olin uimassa, niin meni 40 min 600m. Vähän on sitten sitä nopeutta ainakin tullut jos ei muuta (tai sitten se oli vain tämä sisäinen raivoava apina joka kiidätti veden läpi pikavauhtia).

Vihaan itseäni. Vihaan ulkonäköäni ja vihaan sitä millainen ihminen minusta on tullut. Viikonloppuisin tulee tosiaan aina mieleen, että mitä ihmettä avokkini oikein minussa näkee? Olen lihava ja muutenkin aika kuvottava ihminen. Oikein ahdistaa, kun en vain tajua miksi avokkini on minun kanssani. Mietin usein sitäkin, että pistäisin suhteemme poikki ihan vain siksi, ettei avokin tarvitsisi enää katsella minua. Hän kun on sellainen suhteellisen kiltti ihminen, ettei varmaan pystyisi itse pistämään poikki suhdettamme, ihan vain siksi, ettei minuun satu. Mutta minuun sattuu jo, koko ajan. Miten sellaisen voi selittää toiselle? Rakastan avomiestäni, mutta en rakasta itseäni. Kun ei rakasta itseään on todella vaikeaa antaa rakkautta toiselle. Huomaan usein, että heti kun mies koskettaa minua, suutun tai ahdistun, etenkin jos kyseessä on edes hivenen seksuaalinen kosketus. Miten mies voi haluta koskea minua, kun olen niin kuvottava läski hirviö? En itse koskisi itseäni, ellei minun olisi aivan pakko.

Olen huomannut, että olen menettänyt täysin oman sosiaalisen itseni. Nyt vasta tajuan, että syynä useimmiten ole sairauteni, (ainoastaan tapauksissa joissa tapaamispaikka on liian kaukana) niinkuin aina sanon. Kyllä ystäväni tietävät sairaudestani ja tajuavat, että joudun ravaamaan veskissä. Minua vain hävettää soluttautua takaisin entiseen ystäväpiiriini koska olen yksinkertaisesti niin ruma, etten kehtaa näyttää naamaani. Vietin marraskuussa kolmekymppisiäni ja sekin tuntui jälkikäteen aika ahdistavalta. Kaikki ystäväni, joista osaa en ollut tavannut jopa kolmeen vuoteen, näkivät nyt, että minkä näköinen oikein olenkaan. Muut ottivat valokuvia, minä en. En halunnut nähdä itseäni kuvista ja kohdata sitä todellisuutta, millaiseksi kuvottavaksi otukseksi olen muuttunut. Syy ei siis ole missään nimessä ystävissäni, he varmasti hyväksyvät minut sellaisena kuin olen. Syy on minussa, en osaa hyväksyä itseäni.

Olen yrittänyt muuttua, luoja että olenkin yrittänyt. Olen yrittänyt hyväksyä itseni, laihtua, leikkauttaa mahaani jne. Mutta mikään ei auta. Laihduttamalla en laihdu, en ole koskaan onnistunut laihduttamaan edes yhtä kiloa, sillä minä lihon joka kerta. Ainoa kerta jolloin olen laihtunut johtui siitä, että jouduin syömään liemiruokia nelisen kuukautta ja kävin samalla fyysisesti raskaassa työssä (jouduin kesken töiden sairaalaan mm. aliravitsemuksen vuoksi). Tuolloin laihduin ihan mukavasti, en edelleenkään ollut normaalipainoinen, mutta sellainen juuri sopiva. Muutaman vuoden sain huomiota ihan vain kävellessäni kadulla tiukoissa farkuissa, autostakin minulle vislailtiin ja ah, että minä nautin. Kerrankin sain olla huomioituna sen takia, että olin nätti, söpö, seksikäs... Ihan nyt miten kukakin asian näki. Mutta sitten menetin mojoni täysin... Eikä kyse ollut pelkästä lihomisestakaan, lakkasin vain pitämästä itsestäni. Ensin huomio väheni, kunnes loppui kokonaan, sen vielä kesti. Nykyään en saa huomiota, mutta minusta tuntuu, että ihmiset tuijottavat lähinnä säälien tai siksi, että olen kuvottava. Ihaillusta kuvottavaksi läskiksi. Se on aika kova paikka kenelle tahansa.

En tiedä miksi tästä jauhan, koska tässä asiassa kukaan ei minua osaa auttaa. Pitää vain saada joskus purkaa ne paskimmatkin tunteet vaikkei kukaan niitä tajuaisikaan. Eikä tällaisia asioita voi oikein kenellekään sanoa, sillä vastaukseksi tulee vain jotain yleispätevää löpinää, etenkin jos on kyse psykologista taikka lääkäristä. Sanoo kuka tahansa mitä tahansa niin se oma ääni pään sisällä on kuitenkin loppupeleissä se, joka kertoo mitä peilistä näen, oikeasti ja sievistelemättä. Jos voisin lakata syömästä, tekisin sen. Mutta jostain syystä minusta vain ei ole oikein mihinkään. Paitsi makaamaan sohvalla ja katsomaan televisiota. Harmi, ettei siitä voi tehdä uraa itselleen.

4 kommenttia:

  1. Sanon vain, että luin ja tiedän tunteen.

    En sano mitään hyviä neuvoja. Niitä on kuultu. Kaikki ne, rakkaudellakin annetut, kommentit aina sisäisestä kauneudesta itsensä hyväksymiseen saakka kuulostaa tuossa tilanteessa omissa korvissa lähinnä "jaadijaakäläkläläplääplääplää" -tyyppiseltä älämölöltä.

    *hali*

    VastaaPoista
  2. Mikä on kuitenkin hyvä, on se että täällä tosiaan voit jauhaa asiasta ihan niin paljon kuin haluat. Kun pohtii asioita tarpeeksi kauan, jossain vaiheessa lukko aukeaa. Eikä tämä ollut nyt neuvo :D Sulla on taito kirjoittaa, miettiä ja ajatella. Näitä pitkiä kirjoituksia sun pään sisältä lukee aina mielellään, vaikka sisältö onkin kipeää.

    VastaaPoista
  3. Ymmärrän tuntemuksesi. On olemassa ulkoisia rajoitteita ja sitten on vielä nämä sisäiset rajoitteet. Kun pettymyksiä on tullut tarpeeksi paljon, onnistumisen pelko muuttuu yhä isommaksi. Joskus pieni teko tai oikeat sanat joltain voi muuttaa yllättävän paljon. Siis mulla toi toimii niin, että saatan käpertyä pitkiksi ajoiksi siihen synkkään tilaan, jolloin kaikki on minulle mahdotonta. Odotan sitä valonpilkahdusta, ja AINA se on lopulta tullut. Jaksuja.

    VastaaPoista
  4. Sitä kyllä ihmettelen suuresti, että itseä kohtaan on näitä ulkonäöllisiä ongelmia, mutta en näe yhtäkään ylipainoista ystävääni kuitenkaan millään tavalla epäviehättävänä ainakaan painonsa takia... Ja muutenkin mielestäni pyöreät naiset ovat enemmän mieleeni kuin hoikat (tämä ei siis tarkoita, etteikö hoikka nainen voi mielestäni olla kaunis ihan siinä missä pyöteäkin) mutta miksi ihmeessä se sama ajatus ei koske omaa itseä? Olen vain outo... Kiitokset Morre, Haihattelija ja Tsompi kannustavista kommenteistanne :)

    VastaaPoista