Tänään olisi taas käynti psykolla. Onkin tässä ollut kahden viikon joulutauko. Muuten ihan jees, mutta emme selkeästi ole psykon kanssa yhtään samoilla linjoilla mielenterveyteni suhteen. Hänen mielestään en ilmeisesti edes ole enää masentunut, koska olen alkanut lukea kirjoja, nähdä kavereita vähän enemmän ja muutenkin kuulemma kovasti menossa ja touhuamassa. Enkä todellakaan tajua mistä hän on saanut moisen käsityksen??!?! Edelleen suurimmaksi osaksi makaan nimittäin kiltisti sohvalla ja odotan josko jaksaisi nousta edes ne hampaat pesemään. Ja kun pitäisi mennä jonnekin tai tehdä jotain, tulee aina ahdistus ja kauhistus kun ei jaksaisi, eikä tahtoisikaan... Tai tahtoisi, muttei kuitenkaan. Etenkin muille ihmisille kylään meneminen tuntuu jotenkin ylitsepääsemättömän vaikealta, ellei kyseessä ole todella hyvä ystävä. Perheenkin luokse menen mahdollisimman harvoin, koska tuntuu pahalta pyytää aina joku viemään ja tuomaan minua autolla.
Osittan tämä siitä johtuu siitä, että kulkeminen on minulle aika hankalaa jos matkaa on vähänkään pidemmälti kuin 30 min verran. Etenkin jos pitää kävellä vähänkään tuon matkan aikana. Kävely nimittäin tuo heti sellaisen olon, että nyt tarttee päästä veskiin ja äkkiä. Ja yleensä kun käyn vierailulla, en voi syödä mitään, mikä on paitsi noloa myös aika inhottavaa minun kannaltani. Ainoastaan silloin voin syödä, jos tiedän, että saan autokyydin kotiin, koska auton kanssa voi pysähtyä vaikka tienpenkkaan jos tarve sitä vaatii. Yleensä siis yritänkin sopia tapaamiset jonnekkin tuttuun ja turvalliseen paikkaan jossa tiedän missä vessat ovat, ja tiedän tasan tarkkaan miten pääsen kotiin ja miten kauan siinä kestää. Tosin muutamaan otteeseen olen kyllä kipristellyt tramissakin kauhuissani kun tuntuu, että juuri nyt tulee housuun. Mutta koskaan ei ole (vielä) tullut. Yritän kuitenkin kulkea tätä kodin ja keskustan väliä mahdollisimman ahkeraan, ettei minusta tule täysin mökkihöperöä, etenkin kun tiedän, että osittain se mikä estää kulkemisen on myös ajatus siitä, että JOS sattuu vahinko tai JOS tulee veskihätä pahassa paikassa.
Mutta takaisin tähän mielen hulluuteeni. En kyllä ymmärrä miten psykoni voi pitää minua terveenä ihmisenä koska kerron hänelle kuitenkin hyvinkin avoimesti kaikesta. Jostain kumman syystä hän on saanut sellaisen käsityksen, että olen mahdottoman vaativainen itselleni ja jos olen hetkenkin paikoillani katson, että olen laiska joten touhuan koko ajan jotain... Mikä ei muuten ole totta, en touhua koko ajan jotain vaan tosiaan suurimmaksi osaksi istun koneella tai makaan sohvalla. Käsitöitä saatan sohvalla ollessani tehdä, mutta en sen kummempaa. Ja itseni tuntien, ei EI ole normaalia koska oikeasti olen aika menevä ihminen. Muutenkin, oma tuntemukseni on, että elän edelleen aikamoisessa mustassa aukossa eikä sitä ulospääsyä nyt ole kauheasti näkyvissä. Mutta kaipa sitten olen vain puhtaasti hullu, kun kerran saatan pari kertaa viikossa käydäkin jossain, eihän silloin voi masentunut olla. Ai niin ja psykiatrin diagnoosina näkyy muuten edelleen "vaikea masennus" (Psyko on siis psykologi, psykiatri on eri ihminen).
No mutta tässä nyt taas valitusta kerrakseen. Ainakin tämä maha-suolisto-hommeli on pysynyt suht hiljaa ja kiltisti kun syön niin vähän ja välttelen niitä hiilareita. Harmi vain, ettei tämä vo jatkua hamaan ikuisuuteen. Siinä vaiheessa kun alan ruokaa lisätä alkaa vatsakin esittää vastalauseitaan. Tai ehkä ryhdyn anorektikoksi vatsani takia... Ei olisi mikään ihme, että yksi syömishäiriö vaihtuu toiseen. Kumpi on sitten loppupeleissä pahempi niin en ole varma. Anorkesia taitaa kyllä olla vaarallisempi, siihen voi hyvinkin kuolla ja suht nopeastikin. Toisaalta lihava ihminen on maailman alinta kastia, melkein jätettä kun elää niin epäterveellisesti näin terveellisessä ja hienossa maailmassa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti