Lapsen ja nuoren asema sairaanhoidossa

Teksti on ihan turhan pitkä, ei sisällä kuvia mutta goreja kuvailuja kyllä, joten jos olet kovin herkkä, niin ei kannata lukea eteenpäin.

Tuli tässä vain mieleen erinäisiä asioita joita minulle on lapsena sairaalassa tapahtunut, tai lapsena ja nuorena (14-22v.). Jotenkin tuntuu, että ainakin omalla kohdalla minua on sairaalassa kohdeltu vähän miten huvittaa sen takia, että olen ollut lapsi tai nuori. Lastenklinikka oli aikamoinen painajaispaikka etenkin minulle joka tiesin hyvin oman sairauteni ja olin aika valveutunut omista hoidoistani ja vaivoistani. Kerran jouduin sairaalaan kun oksensin niin hirveästi, ettei sille tullut ollenkaan loppua ja mahakivut olivat hirvittävät. Sairaalassa sitten ensimmäisenä minulle pakotettiin nenämahaletku vaikka sanoin, etten sitä halua. No oksensin sen pariin otteeseen pois ja sen jälkeen aloin jo väkivaltaisesti puolustautua ettei tuota kidustulaitetta enää laitettaisi. Seuraavaksi olikin osaston lääkäri ehdottelemassa peräruisketta jotta ummetustukos saataisiin pois!!!! Siis jos lapsella on niin tulehtunut paksusuoli, ettei siellä pysy enää mikään niin sinnehän ei herranjestas saa laittaa mitään peräruiskeita! Ja etenkin jos on tukoksesta kyse, niin peräruiske on hengen vaarallinen. No aikamme tapeltuamme äitini kanssa lääkärin kera, tulikin oma lekurini joka on juuri minun sairauteeni erikoistunut ja läksytti kyseisen lääkäriporukan aika kirpein sanoin meidän edessämme. Minulle EI laitettu peräruisketta.

Toinen tapaus oli maksabiopsia johon jouduin saatuani pahemmanlaatuisen maksatulehduksen lääkkeistä joita kerkesin ottaa ihan muutaman pillerin vain. Ennen biopsiaa pyysin rauhoittavaa lääkitystä ja minulle kerrottiin, että saan sen sitten paikan päällä. No kun minut oli kärrätty paikan päälle, kerrottiin etten saa mitään lääkityksiä koska ne olisi pitänyt ottaa jo osastolla puolituntia etukäteen. Ei sitten muuta kuin biopsiaan niiltä sijoiltaan. Jostain kumman syystä lääkäri joka tuli piikin maksaani ampumaan oli sitä mieltä, että se on parasta tehdä hiiskumatta ja salakavalasti, etten kerkeä vain reagoida koko hommaan. No ajatus kusi aika pahasti kun jo siitä pyssystä kuului niin paha ääni, että pelästyin ja luonnollisesti hätkähdin jolloin kolme hoitajaa alkaa huutaa ettei saa liikkua. NO kukaan ei ylläty, että ampu meni vähän vikaan jo jouduttiin ampumaan uudestaan. Tässä vaiheessa sain tietysti paniikkikohtauksen. Aloin täristä ja kuunnella pakonomaisesti lääkärin jokaista askeltakin, että tietäisin koska ampu on tulossa. Hoitajat huutavat yhtäaikaa, ettei voida suorittaa koetta loppuun jos en heti rauhoitu. "ota itseäsi nyt niskasta kiinni, sinulla on vain paniikkikohtaus se menee ohi kun vaan haluat". No aijaa...  Lopulta sitten lekuri sai toisella ampumalla osuman oikeaan paikkaan ja maksastani saatiin hyvä palanen. VIeläkään en tajua, miksi se ampuminen piti niin salakavalasti tehdä, että aiheutettiin ihan turhan takia paniikkikohtaus ihmiselle. Ja syy oli tietysti vielä minun, kuinka kehtasin potilaana olla niin inhottava, että sotkin heidän aikataulunsa paniikkikohtauksella (joka oltaisiin voitu estää sillä rauhoittavalla lääkityksellä.

Kolmas juttu on nämä ihana suolistotähystykset. Siihen asti kun olin lastenklinikalla tähyt tehtiin aina nukutuksessa. Kun sitten siirryin aikuisten puolelle 16-vuotiaana, täyhjä ei tehty enää nukutuksessa eikä niihin saanut mitään rauhottavaa tai kipulääkitystä ilman hirveää tappelua. Ja sairas 16-vuotias ei jaksa tapella. Ja voin kertoa, että kyseinen tutkimus on aika kivulias vaikkei suolessa olisi edes mitään vikaa. Nykyään kyllä sanon heti suoraan, että minä en tutkimuspöydälle mene ellen saa kunnon lääkkeitä. Edelleen monet yrittävät selitellä, että homma on ohi ennenkuin huomaankaan ja ettei sen pitäisi sattua (koska minulla ei ole enää sitä paksuasuolta). Ihmettelen, että eivätkö ne lekurit ole huomanneet, että olen kyseisessä tutkimuksessa käynyt 14-vuotiaasta asti vähintään 2krt vuodessa joten tiedän TASAN tarkkaan sattuuko se vaiko ei. Mutta kait ne lääkärit tietävät senkin paremmin.

Muistan myös kuinka ensimmäisten suolistoleikkauksieni jälkeen, kun minulle oli laitettu avanne, avanteen pää meni kuolioon. Äitini huomasi sen ensimmäisenä, hänestä suolenpää ei ollut terveen värinen. Hoitajien mielestä se oli täysin normaali. No siinä sitten nousi kuume ja alkoi olla kipuja. Täysin normaalia. Äitiä ihmetytti nyt jo melkein musta suolenpää joka törrötti mahastani... Sitten iski se kipu. Kipu on liin paha, että huusin kurkkusuorana kuin leijona! Äitinikin pelästyi niin, että meni täysin toimintakyvyttömäksi. Onneksi hoitajat kuulivat ja juoksivat äkkiä katsomaan mikä on hätänä. No ketään tuskin ihmetyttää, että suolenpää oli tosiaan mennyt kuolioon. Ei muuta kuin hätäleikkaukseen pikapikavauhtia. Ja arvatkaa sainko mitään kipua lievittävää? Enpä tietenkään. Olin tällöin siis 15-vuotias ja lastenklinikalla vielä hoidossa.

Näitä mahtavia sattumia on kyllä ollut enemmänkin, mutta tässä ensimmäiset jotka tulevat mieleen... Ihan parhain moka ikinä on kyllä ollut tuolla lastenklinikalla kun aloitin 14-15 vuotiaana kortisonilääkityksen ja lihosin ja turposin aivan mielettömäst ihan parissa viikossa. Meillä oli sitten kontrollikäynti sairaalassa ja kun lääkärini näki minut hänen ensimmäiset sanansa olivat (oli siis joulukuu ja joulu oli ihan oven takana) "näytät kyllä ihan siltä kun olisit syönyt kokonaisen kinkun kerralla!!!" Onpas fiksua sanoa noin 15-vuotiaalle tytölle joka ilman turvotuksiakin joutuu kamppailemaan ulkonäkönsä kanssa joka päivä. Samana päivänä ilmoitimme muuten kouluun, etten ole tulossa loppuvuonna tunneille ollenkaan. Että näin.